Pariisin ilmastoneuvotteluissa keskeinen kiistakapula tulee luultavasti olemaan tuttu: raha.
Historiallisesti eniten saastuttaneet rikkaat maat ovat velvollisia järjestämään köyhille maille rahoitusta ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen. Näin todettiin jo Rion kestävän kehityksen kokouksessa vuonna 1992.
Useiden kehittyvien maiden mielestä kyse on ilmastovelan maksamisesta, mutta tätä velkojaa teollisuusmaat välttelevät. Aiheesta povataankin taas erästä ilmastoneuvotteluiden hankalimmista.
“Rahoitukseen liittyy monia neuvottelujen keskeisiä kysymyksiä: Mikä on rikkaiden maiden vastuu? Mikä köyhien maiden oikeus tukeen? Ja mikä on nopeasti kehittyvien maiden, kuten Kiinan ja Brasilian, rooli? Kuuluuko niiden saada vai maksaa rahaa?” luettelee Kepan kehityspoliittinen asiantuntija Jonas Biström.
Rahaa kertyy hitaasti
Asetelma on hankala: ilmastotoimilla on kiire, osapuolten välinen tasapaino tulojen ja päästöjen suhteen on vuosien varrella muuttunut ja päällä on yhä talouskriisi.
Lisäksi varoja tarvitaan paljon – kansainväliset arviot kehitysmaiden ilmastonmuutokseen sopeutumiseen ja sen ehkäisyyn tarvitsemista dollareista liikkuvat noin 110–275 miljardissa vuotta kohden.
Vertailun vuoksi: suurimman kehitysavun antajan EU:n yhteenlaskettu apu oli viime vuonna alle 60 miljardia. Ja toive on ollut, että rahoitus olisi uutta, ei pois kehitysyhteistyöstä.
Teollisuusmaat ovat jo sitoutuneet nostamaan kehitysmaille suunnatun vuosittaisen ilmastorahoituksen 100 miljardiin dollariin vuoteen 2020 mennessä. Mutta rahojen lähteestä on todettu vain, että ne on tarkoitus kerätä julkisista, yksityisistä ja niin sanotuista innovatiivisista rahoituslähteistä.
Rahaa on tarkoitus kanavoida etenkin Kööpenhaminan ilmastokokouksessa perustetun Vihreän ilmastorahaston kautta. Myös sen kassa on täyttynyt hitaahkosti: nyt siihen on luvattu vasta reilut 10 miljardia.
Edellistenkin rahoituslupausten täyttämisessä on siis kompasteltu, ja nyt Pariisissa neuvotellaan sopimuksesta, joka koskee vuoden 2020 jälkeistä aikaa.
Suomen panos laskussa
Viime vuosina Suomen kehitysmaille suunnattu ilmastorahoitus on pysynyt noin 100 miljoonassa, mutta jatkossa panos näyttää olevan laskemassa, ei nousemassa.
“Uusi hallitus leikkaa kehitysyhteistyöstä reippaasti ja luultavasti siis myös ilmastomäärärahoista”, toteaa Biström.
Kehitysyhteistyöstä eniten leikataan YK-järjestöiltä, ja muun muassa ympäristöjärjestö UNEPin perusrahoitus lopetetaan kokonaan. Vielä ei tiedetä tarkemmin, minkälaisista vähennyksistä ilmastorahoituksen osalta puhutaan.
Se on kerrottu, että noin 70 miljoonan päästökauppatuloja ei tulla enää jatkossa ohjaamaan ilmasto- ja kehitysyhteistyöhön, vaan teollisuuden tukemiseen.
Suomen osuutta katsottaessa on tärkeä huomata, että osa ilmastorahoituksesta saattaa olla vain uudelleen nimettyä kehitysyhteistyörahoitusta, ei uutta rahaa, sanoo Jonas Biström.
“Jotkut maat laskevat kylmästi kaiken kehitysrahoituksensa ilmastorahoitukseksi, jotkut vaihtelevissa määrin. Suomi on kuulunut jälkimmäisiin”, hän toteaa.
Biström veikkaa, että nykyinen hallitus tulee kiihdyttämään tätä. Kehitysrahoituslaitos Finnfundin kohdalla kehitysministeri on jo sanonut, että sen pääomitus voidaan laskea kaikki viralliseksi kehitysavuksi, mutta toisaalta osa myös ilmastorahoitukseksi, hän huomauttaa.
Ulkoministeriön Kansainvälisen ympäristöpolitiikan yksikön päällikkö Juha Pyykkö puolustaa sitä, että ilmastorahoitus nähdään osana kehitysrahoitusta.
“Itse pidän tärkeänä sitä, että muistetaan ilmastonmuutoksen vastaisen työn ja kehityspolitiikan tiivis yhteys. Vaikka ymmärrän toki huolen siitä, että toinen olisi toisesta pois”, sanoo Pyykkö.
Vaihtoehtoja löytyy
Suurten rahoituspaineiden myötä on ehdotettu myös erilaisten innovatiivisten rahoituslähteiden käyttöä. Näitä voisivat olla esimerkiksi rahoitusmarkkinavero, maksut lentoliikenteelle ja merenkululle, hiilidioksiidivero sekä päästökaupan tulojen korvamerkintä ilmastotyöhön.
“Yksi ajatus olisi 90 suurimman hiilipäästäjän verottaminen. Nämä suurimmat öljy- ja kaasualan yritykset aiheuttavat 60 prosenttia päästöistä. Hyvinkin pieni vero hiilitonnia kohden tuottaisi ihan hyvin”, Biström kertoo.
Toisesta keinosta esimerkkiä ollaan jo pienissä määrin näyttämässä: EU-maista kymmenessä on ensi vuonna tulossa voimaan rahoitusmarkkinavero, jossa jokaista osto- ja myyntitapahtumaa verotetaan prosenttien sadasosan verran. Mutta varojen käytöstä ei ole vielä sovittu.
Suomi ei myöskään ole tässä joukossa mukana, eikä suorastaan edistä muitakaan mainituista vaihtoehdoista.
“Harmillisesti nämä eivät ole kovin suosittuja neuvotteluissa. Ja niitä vastustaa muutama osapuoli aina henkeen ja vereen. Esimerkiksi maat, jossa on paljon meri- tai lentoliikenneyrityksiä”, toteaa Biström.
“Se on sääli, sillä verorahojen käyttökään ei ole hyvässä huudossa juuri nyt.”
Julkista vai yksityistä?
Vaihtoehtojen loppuessa vilkuillaankin yhä toiveikkaammin yksityisen sektorin suuntaan.
“Suuressa muutoksessa yksityinen rahoitus on avainasemassa. On selvää, että pelkällä julkisella rahalla siirtymää hiilineutraaliin maailmaan ei saada aikaan”, sanoo Pyykkö.
Pyykkö toteaa, että kehitysmaiden pitäisi kehittää toimintaympäristöään ja säädöksiään sellaisiksi, että yksityisen rahoituksen houkutteleminen itse olisi helpompaa.
Ennen kaikkea kehittyvillä mailla, kuten Kiinalla, Intialla ja Brasilialla, on tähän hänen mukaansa jo hyvät mahdollisuudet. Kiistaa käydään paljon myös siitä, kuinka paljon näiden maiden tulee osallistua köyhempien maiden tukemiseen.
Pyykkö myös uskoo, että yksityisellä puolella on mielenkiintoa investoida ja perustaa erilaisia ilmastorahastoja.
“Fiksut yritysjohtajat ja investoijat näkevät jo, mikä on toimettomuuden kustannus ja tiedostavat, että vihreämpi suunta on ainoa mahdollinen.”
Toistaiseksi suuressa mittakaavassa yksityisen rahoituksen rooli on epäselvä. Huolena myös on, että kyseessä on rikkaiden maiden tapa väistellä vastuuta ja yritykset keskittyvät vain tekemään voittoa ilmastotyön kustannuksella.
“Toki yrityksillä on tuotto-odotukset. Toisaalta yritysjohtajat sanovat monesti, että ovat valmiita tekemään loikan vihreämpään maailmaan, mutta odottavat maailman johtajilta pitkän tähtäimen suunnan osoittamista. Tärkeää Pariisissa olisi, että se saataisiin aikaan”, Pyykkö sanoo.
Suomi on myös suuntaamassa virallista kehitysrahoitustaan entistä enemmän Finnfundin kautta kehitysmaihin tehtäviin investointeihin ja yrityspuolelle. Rahoitusta aiotaan suunnata etenkin vihreään teknologiaan ja energiaan.
Korvauksia menetetyistä saarista
Kustannuspelkoa lisää myös se, että vähiten kehittyneet maat ja pienten saarivaltioiden ryhmä vaativat neuvotteluissa myös menetysten ja vahinkojen korvaamista.
“Kolmiosainen logiikka on, että ilmastonmuutosta pitää yrittää hillitä, jotta seuraukset eivät olisi niin pahoja. Mutta koska niitä kuitenkin tulee, pitää sopeutua. Sitten on niitä muutoksia, joihin ei voi sopeutua, kuten se että jokin saarivaltio uppoaa”, Biström tiivistää.
Vaatimus ilmaston lämpenemisen aiheuttaminen vahinkojen korvaamisesta on myös Pariisiin vietävässä sopimusluonnoksessa. Sen läpimeno on epätodennäköistä – eikä vähiten sen potentiaalisen huiman hinnan takia.
Ajatus tuo kuitenkin esiin sen, ketkä ovat ilmastopaineissa heikoimmassa tilanteessa. Monet kehittyvät maat, jotka jäisivät ilman tätä “vahingonkorvausta”, ja Suomen kaltaiset vauraat maat eivät ole aiheesta innostuneita.
“Näemme että tämä on osa sopeutumiskokonaisuutta, mutta emme näe relevantiksi ruveta puhumaan erillisistä kompensaatiomekanismeista. Sitten tullaan keskusteluun siitä, miten vaikeaa on erotella mikä johtuu mistäkin”, toteaa Juha Pyykkö Suomen kannasta.
Mitä Pariisista voidaan saada?
Yksi haasteista on pitkä tähtäin. Näillä näkymin Suomen hallitus vaihtuu vuonna 2019, vuotta ennen kuin Pariisissa neuvoteltava sopimus tulisi voimaan.
“Demokratiassa on vaikea allekirjoittaa hallituskautta pidempiä rahoitussitoumuksia”, tiivistää Pyykkö.
Haasteiden ristutulessa yksi vaihtoehto on, että summien sijaan Pariisissa sovittaisiin jonkinlaisesta rahoitusmekanismista, Biström ehdottaa. Päätettäisiin esimerkiksi selvittää viiden vuoden välein köyhien maiden rahoitustarve, ja edettäisiin sen mukaan asteittain.
Suomi ei luultavasti ole ei tätäkään aktiivisesti ajamassa. Juha Pyykkö painottaa uusien mekanismien sijaan kehitysmaiden oman rahoituspotentiaalin ja investointiolosuhteiden parantamista.
“Hyvin todennäköisesti kirjaus rahoituksen suhteen Pariisista on jollain tavalla monitulkintainen. Voi olla vaikea päättää heti, onko se oikeudenmukainen vai ei. Ja todennäköisesti rahaa luvataan jonkin verran, mutta ei tarpeeksi”, toteaa Biström realistisesti.
Ehkä mainitut valtavat summat tuntuvat vähemmän suurilta, jos ymmärtää niiden rahoittavan asioita, jotka pitäisi tehdä ilmastonmuutoksesta huolimattakin, hän lisää. Rahalla rakennettaisiin uusiksi isoja osia maailman infrastruktuurista ja energiantuotannosta.
“Se lisärahoitus, joka tähän päälle tarvitaan, jotta tämä olisi ympäristöystävällistä, ei ole kauhean suuri. Puhutaan 1–10 prosentista, jos tehdään fiksusti ja ajoissa. Aika paljon enemmästä, jos ensin tehdään erilaisia fossiilisille polttoaineille perustuvia rakenteita, joita joudutaan sitten korvaamaan”, Biström muistuttaa.