Kun ajattelee Eurooppaa tässä ja nyt, tuntuu oudolta, että jotkut yrittävät tulla tänne. Kriisiä toisensa perään, epävarmoja taloudellisia näkymiä. Tehotonta päätöksentekoa ja sekavaa, monimutkaista hallintoa. Sisäistä eripuraa ja eroamisuhkauksia. Uhittelevia ja epäluotettavia naapureita, joille kiristäminen ei ole vierasta. Ikääntyvä väestö ja voimistuvaa tunkkaista nationalismia.
Ja kuitenkin tänne pyritään, jopa sankoin joukoin. On alettu puhua pakolais- tai siirtolaisuuskriisistä, joka eskaloitui viime vuoden jälkipuoliskolla, kun Turkista Kreikkaan pyrkivien määrä kasvoi nopeasti. Vuoden loppuun mennessä arvioitiin, että Eurooppaan oli saapunut yli miljoona turvapaikanhakijaa. Eikä siihen lukuun sisälly läheskään kaikki.
Eurooppa oli vuosisatojen ajan sellainen kolkka maailmassa, josta muutettiin pois: Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, eteläiseen Afrikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Toisen maailmansodan jälkeen asiat muuttuivat, kun eurooppalaiset siirtomaavallat romahtivat ja kun Länsi-Euroopan maat alkoivat rekrytoida siirtotyöläisiä.
Vaikka värväysohjelmat lopetettiin 1970-luvun puolivälissä, maahanmuutto ei loppunut, vaan jatkui perheiden perustamisen ja yhdistämisen merkeissä. Kylmän sodan päätyttyä muuttoliike kiihtyi entisestään ja monimuotoistui, ja sen kohteeksi tuli uusia Euroopan maita kuten Irlanti, Kreikka ja Suomi.
1990-luvulla alettiin myös toden teolla havahtua siihen, että maahanmuuttajat muuttavat yhteiskuntia, pysyvästi. Kotouttamisen tarve tiedostettiin entistä paremmin. Samalla ulkomaalaisvastaisuus ja maahanmuuttokritiikki nostivat päätään ja poliittista kannatustaan. Islam alkoi näkyä Euroopan katukuvassa, niin myös anti-islamismi.
Kansainväliseen muuttoliikkeeseen vaikuttavat erilaiset veto- ja työntötekijät. Jo pitkään on ollut selvää, että jossain vaiheessa muuttoliike Eurooppaan tulee kasvamaan paljon. Se on seurausta maapallon väestökehityksestä, köyhien maiden ikärakenteesta, ylipäätään globaalista taloudellisesta eriarvoisuudesta ja kehityksen epätasaisuudesta. Siihen ovat vaikuttaneet myös valtioiden sisäiset kriisit ja maiden välisten sodat sekä ilmeisesti myös maapallon ympäristönmuutos.
Silti se, mitä tapahtui vuonna 2015, yllätti miltei kaikki. Euroopan unioni ei ollut lainkaan tehtäviensä tasalla sen kummemmin rajojen valvonnassa kuin pakolaisten vastaanotossa. Jäsenmaat alkoivat sooloilla kansallisten intressien ja tahtotilojen ohjaamana. Rajoille pystytettiin taas kerran muureja ja piikkilanka-aikaa.
Ihmiset pyrkivät Eurooppaan, koska he eivät voi tai enää halua olla siellä, missä he ovat. Lähdön syitä on monia ja ne kietoutuvat usein toisiinsa. Monesti ne ovat myös hyviä syitä, vaikka varsinaisesta pakolaisuudesta ei olisikaan kysymys. Niin kuin Suomesta on lähdetty hyvästä syystä Ruotsiin ja Pohjois-Amerikkaan.
Pitäisikö rajat avata kaikille globaalin vapaan liikkuvuuden nimissä? Se on kaunis ajatus, mutta ei toteuttamiskelpoinen. Eurooppaan mahtuu kyllä ihmisiä, mutta ainakin tällä hetkellä rajojen avaaminen lisäisi muuttoliikettä liian paljon ja liian nopeasti. Vastaanotto- ja kotouttamisjärjestelmät eivät ole siinä kunnossa, että tänne tulijat löytävät paikkansa kohtuullisessa ajassa. Riskinä on myös uusnationalismin, rasisminkin, vahvistuminen entisestään.
Kontrolloidakseen muuttoliikettä EU solmi Turkin kanssa palautussopimuksen, jota ei lueta kunniakkaimpiin lukuihin unionin historiassa. Huonojen vaihtoehtojen olosuhteissa se oli kuitenkin välttämätön askel, joka oli parempi kuin mikään muu ratkaisu. Osoittautuuko se vaikutuksiltaan kestäväksi ja ihmisoikeuksien kannalta edes jotenkuten siedettäväksi, jää nähtäväksi.
Samaan aikaan kun liike Turkista Eurooppaan alkoi vähentyä, keskisen Välimeren reitin käyttö Libyasta Italiaan aktivoitui uudelleen. Toistaiseksi kyse ei ole vielä ollut siitä, että Syyrian, Irakin ja Afganistanin pakolaiset hakeutuisivat tälle paljon vaarallisemmalle reitille, vaan matkalaiset ovat olleet lähtöisin Afrikan maista kuten Nigeriasta ja Gambiasta. Kesällä liikenne tällä reitillä lisääntynee entisestään ja monimuotoistuu.
Viime syksynä pääministeri Juha Sipilä sanoi haastattelussa, että pakolaiset aiheuttavat taloustilannetta suuremman epäkohdan Suomessa. Se oli yhtä yliampuvaa kuin ne poliittisen johdon lausunnot, joiden mukaan turvapaikanhakijat ovat vieneet Suomen kansallisen sietokyvyn rajoille. Iltapäivälehtien lisäksi politiikassa syyllistyttiin ajoittain tarpeettomaan paniikin levittämiseen.
Mutta Euroopalle tämä kysymys on iso. Amerikkalainen lehtimies ja tietokirjailija Thomas L. Friedman kirjoitti vastikään New York Timesissa, että maailman on syytä varautua monien vakautta ja kehitystä ylläpitäneiden elementtien peruuttamattomaan rapautumiseen. Vahvan taloudellisen kasvun aika voi hänen mukaansa olla lopullisesti ohi, etenkin öljystä riippuvaisissa maissa. Tietokone-ohjelmat ja robotit korvaavat suuren osan työvoimasta, eikä kehittyvien maiden nuorelle väestölle ole tarjolla työtä eikä tuloja.
Hän ei ole välttämättä, toivottavasti, oikeassa. Mutta Euroopalla ei ole enää varaa toiveajatteluun. Jos Friedman on ennusteissaan puoliksikaan oikeassa, ihmisten pyrkimys Eurooppaan jatkuu vuosikymmeniä tästä eteenpäin samalla kuin eurooppalaisten yhteiskuntien kyky vastata tulijoiden taloudellisiin ja kulttuurisiin odotuksiin heikkenee.
Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, mitä pitäisi tehdä. Schengen-järjestelmän säilyminen edellyttää EU:n ulkorajojen kontrollin parantamista. Turvapaikanhakijoiden vastaanottoon ja pakolaisten sijoittamiseen on niin ikään saatava yhteiseurooppalainen ratkaisu. Globaalia eriarvoisuutta on kyettävä vähentämään, jotta ihmiset voisivat jatkaa elämäänsä kotimaassaan ja -seudullaan.
Yhdessäkin haasteessa olisi vastaamista, saati kaikissa kolmessa yhtä aikaa. Sen lisäksi, että pitää toimia tässä ja nyt, tarvitaan kärsivällisyyttä odottaa kestäviä tuloksia. Niiden saavuttamiseen menee vielä kauan aikaa. Siksi tarvitaan myös vahva visio tulevaisuudesta, että kestämme siihen asti.