Kauppatieteiden tohtori ja degrowth-asiantuntija Timo Järvensivu kertoo, kuinka Suomessa vapauduttaisiin kasvun aiheuttamasta noidankehästä.
Ihmiskunta on ilmeisen haasteen edessä. Talouskasvua tarvitaan hyvinvointivaltion ylläpitämiseen, mutta samalla talouskasvu on ennennäkemättömän kestämättömällä uralla. Ei ole selkeästi nähtävissä, kuinka tämä talouskasvun tarpeen ja kestämättömyyden paradoksi on ratkaistavissa.
Heikki Sairanen ja Jaakko Stenhäll esittävät teräviä huomioita tämän paradoksin tiimoilta tuoreessa kirjassaan Avoin vihreä talous. Kirjassa esitettävät ratkaisut ovat suurelta osin kannatettavia. Sairanen ja Stenhäll ovat oikeassa esimerkiksi siinä, että talouspolitiikan ongelmien perussyyt eivät löydy talousteorioista sinällään, vaan teorioiden varaan rakennetusta talouspolitiikasta. En kertaa tässä kirjan sisältöä tarkemmin, se kannattaa lukea itse ajatuksella. Nostan kirjasta kuitenkin esille kaksi edellä mainitun paradoksin ytimeen liittyvää sokeaa pistettä: suhteellisen kritiikitön suhtautuminen aineettoman talouskasvun mahdollisuuksiin ja ehdotusten syvyyden puute.
Sairanen ja Stenhäll uusintavat aineettoman talouskasvun myyttiä suhteellisen kritiikittömästi. Kirjassa esitettyä esimerkkiä lainatakseni: atomeja voidaan toki järjestellä loputtomasti uusin tavoin ja näin ylläpitää talouskasvua, mikäli markkinat ovat valmiit maksamaan tästä atomien siirtelystä jatkuvasti yhä enemmän. Atomitkaan eivät kuitenkaan ole aineettomia. Niiden järjestely kuluttaa energiaa, ja aina kun energiaa kulutetaan, se muuttuu termodynamiikan lakien mukaisesti käyttökelpoisemmasta käyttökelvottomampaan muotoon peruuttamattomasti (ks. esim. Georgescu-Roegen). Palvelu- ja digitaalitalous eivät ole aineettomia.
Mitä sitten olisi aidosti ei-materiaalinen talouskasvu? Yksi vastaus voisi olla, että alkaisimme maksaa toisillemme yhä enemmän henkisistä asioista, kuten rakkaudesta, kuolemasta, luottamuksesta, uskosta (ks. esim Daly). Tämänkaltainen ”henkinen talouskasvu” ei liene kritiikittä hyväksyttävä suuntaus – henkisyys ja rahatalous ovat erimitallisia asioita, syystäkin.
Toinen, keskeisempi puute Avoimessa vihreässä taloudessa on ehdotetun ratkaisukokonaisuuden syvyyden tai radikaaliuden uupuminen.
Me suomalaiset käytämme noin nelinkertaisesti maapallon resursseja kestävään tasoon verrattuna. Mikäli asetamme tavoitteeksi maltillisen kahden prosentin vuotuisen talouskasvun, Suomen kokonaistuotannon pitää ekotehostua viisi prosenttia joka ikinen vuosi seuraavien 40 vuoden ajan. Näin saavuttaisimme yhden maapallon resurssirajat vuoteen 2050 mennessä. Tähän asti makrotason ekotehokkuuskehityksen huippuvuodet Suomessa ja globaalisti ovat kuitenkin jääneet 1-2 prosenttiin. Historia ei sanele tulevaisuutta, mutta antaa kuitenkin viitteitä todennäköisyyksistä.
Johtopäätös edellisestä: jos asetamme riittävät tehokkaat resurssien käyttörajoitteet, realistinen arvaus on, että talous ajautuu suurella todennäköisyydellä nollakasvuun tai jopa laskuun. Tämä on degrowth-liikkeen keskeinen argumentti, mutta Sairanen ja Stenhäll ohittavat tämän skenaarion yliolkaisesti. Joillakin osa-alueilla kasvua tarvitaan ja tullaan näkemään, kuten ekotehokkaissa ratkaisuissa, mutta mittatikkuna tulee olla makrotason kestävyys eikä mikrotason menestystarinat.
Addikti ei ymmärrä mitä todellinen vapaus on ennen kuin vapautuu addiktiostaan. Tehdäksemme tilaa toivotuille radikaaleille ratkaisuille, meidän on ensin ymmärrettävä riippuvuutemme talouskasvusta, ja sitten tehtävä itsestämme riippumattomia tästä kasvupakosta. Tarvitaan uudenlaista syvempää oppimista, jota pyrin hahmottelemaan oheisella kuvalla (sovellettu teoksesta Senge ym. 2008).
Nykyisessä politiikanteossa ratkaisuja etsitään lähinnä suhteellisen lyhytjänteisestä reaalipolitiikasta. Utopiat tuomitaan etukäteen mahdottomiksi, vaikka politiikan tulisi olla mahdollisuuksien taidetta. Reaalipolitiikka on kehän 1 teknistaloudellista osaoptimointia. Ongelma on, että liiallinen keskittyminen reaalipoliittisiin ratkaisuihin tuottaa – hyvistä aikomuksista huolimatta – monisyisiä ongelmia viiveellä. Tätä kehittämismallia seuraavat ilmeisen tietoisesti myös Sairanen ja Stenhäll: ”Emme halua esittää saavuttamattomia utopioita, vaan kohtuullisilla muutoksilla nykytilaan saatavia parannuksia.”
Osaoptimoinnin välttäminen vaatii perusteellisempaa perusarvojen ja päämäärien tarkastelua sekä aiemmin omaksutun kokonaisymmärryksen kyseenalaistamista. Seuraavassa hahmottelen neljä askelta kohti toisen kehän oppimista:
1. Tarvitsemme tulevaisuuseduskunnan
Ongelmana on, että nykymuotoinen eduskunta toimii korkeintaan kahden vaalikauden jänteellä. Lyhytjänteisyys ohjaa poliittisen keskustelun suhteellisen yksinkertaisiin teknistaloudellisiin ratkaisuihin, sillä muunlaiseen pohtimiseen ei – muka – ole aikaa. Tulevaisuusvaliokunta tuottaa kyllä hyviä näkökulmia ja aikomuksia, mutta sen tuotokset jäävät eduskunnan lyhytjänteisyyden jalkoihin.
Tarvitsemmekin nykyeduskunnasta riippumattoman tulevaisuuseduskunnan, joka siirtää oppimistähtäimen tulevaisuuteen. Nykyeduskunnan tehtäväksi on rajattava talous- ja muu politiikka 1-10 vuoden aikajänteellä. Tulevaisuuseduskunnalle puolestaan annetaan tehtäväksi raamittaa ekologisen, sosiaalisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan ”perustuslait” 10-100 vuoden tähtäimellä.
Toisin sanoen tulevaisuuseduskunta määrittää tulevien nykyeduskuntien päätöksentekoa, mutta ei sekaannu päivänpolitiikkaan. Tulevaisuuseduskunnan riippumattomuus on taattava siten, että nykytilanteen ylläpitämiseen keskittyneet poliittiset ja taloudelliset tahot eivät sanele sen työtä. Tulevaisuuseduskunnan pitkäjänteiset raamitukset vakauttaisivat myös markkinoita, sillä markkinatoimijoiden varmuus tulevista markkinaehdoista ja resurssitilanteesta vahvistuisi.
2. Lähdetään liikkeelle kokonaisuudesta
Tulevaisuuseduskunnan ensimmäiset päätökset on tehtävä ekologisesta, sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta kokonaisuudesta lähtien, osaoptimointia välttäen. On muodostettava kokonaisnäkemys ja sitten valittava oikea prioriteettijärjestys. Ensinnäkin on asetettava ihmisten taloudelliselle ja muulle toiminnalle tiukat globaalit ja kansalliset ekologiset rajat, mieluummin turvallisuus- kuin maksimointiperiaatetta noudattaen. Toiseksi on asetettava globaalin ja kansallisen inhimillisen hyvinvoinnin ehdot. Kolmanneksi on turvattava edellä mainittujen ekologisten ja inhimillisen hyvinvoinnin ehtojen puitteissa mahdollisimman suuri yksilön vapaus mm. taloudelliseen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen toimintaan.
3. Jokaiselle ajattelutaidon ajokortti
Koulutuksen painopiste on nykyisin liikaa sellaisessa teknistaloudellisessa osaamisessa, joka lisää tuottavuutta ja tuottaa talouskasvua, mutta ei edistä kokonaiskuvaa biosfäärin, elinympäristöjen ja ihmisyhteisön yhteiselosta ja etiikasta. Teknistaloudellinen koulutus tarvitsee rinnalleen – osin jopa tilalleen – nykyistä vahvemman humanistisen, filosofisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ajattelutaidon koulutuksen. Tällöin ei etsitä välittömiä taloushyötyjä, vaan ihmiskunnan parasta pidemmällä aikavälillä (ks. esim. Nussbaum 2011).
Ajattelutaidon kehittäminen edellyttää systemaattista koulutusta. Samalla tavalla kuin autolla ajon aloittamiseen tarvitaan ajokortti, työnteon aloittamiseen tarvitaan ekologisen ja humanistisen ajattelutaidon ajokortti.
Tämänkaltaisen ajokortin määrittely on toki haasteellista, sillä ajaminen on tekninen suoritus siinä missä ajattelutaito on kaikkea muuta. Ajattelutaidon ajokorttia ei voitane suorittaa yksinkertaisella pikatestillä, vaan se vaatinee toimiakseen vertaisarvioidun ja moniammatillisen ohjaus- ja arviointiprosessin. Ajokorttivaatimuksen tulee koskea kaikkia koulutusaloja ja ajokortti on uusittava vähintään kymmenen vuoden välein. Tämä ajokortti on julkinen hyödyke samalla tavalla kuin autoilun vaatima tiestö, joten yhteiskunnan on mahdollistettava se kaikille yhteisvastuullisesti.
4. Demokraattisemmat rakenteet
Jotta edelliset kolme askelta tulevat mahdollisiksi, on purettava monopolisoituneet valtakeskittymät. On rakennettava tilaa tasavertaiselle, osallistavalle ja oikeudenmukaiselle demokratiaprosessille. Tämä edellyttää radikaaleja muutoksia paitsi globaaleissa instituutioissa, kuten IMF:ssä, Maailmanpankissa, YK:ssa, EU:ssa ja kansainvälisen kaupan säännöissä, myös suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ja korporaatiovallassa. Tulevaisuuseduskunnalle on annettava tehtäväksi tutkia valtamonopolien syntyrakenteet ja pystyttää sellaiset ”vastarakenteet”, jotka estävät valtamonopolien syntymisen.
Usein valtamonopolit syntyvät, kun päätöksenteko tietyn yhteisön tai alueen resursseista keskittyy yhdelle tai vain muutamalle toimijalle. Tämänlainen monopolisoituminen voidaan estää asettamalla valtakatto esimerkiksi niin, että millään yksittäisellä toimijalla ei saa olla valtaa päättää yli 10 prosentista minkään yhteisön tai alueen resursseista. Tämä koskisi niin demokraattista päätöksentekoa kuin yksityisiä markkinoitakin. Esimerkiksi eduskuntapuolueiden johtajilla ei saisi olla johdettavanaan yli 10 prosentin ääniosuutta eikä yritysjohtajilla yli 10 prosenttia tietyn alueen markkinaosuudesta tai työntekijöistä.
Nämä askeleet eivät ole helppoja, mutta välttämättömiä, jotta Sairasen ja Stenhällin monet sinänsä hyvät teknistaloudelliset ratkaisut saavat tarvitsemansa elintilan. Esittämäni askeleet eivät ole utopiaa, sillä ne voidaan toteuttaa, kun riittävän moni niitä haluaa.
Rajaton talouskasvu rajallisella planeetalle sen sijaan on utopiaa. Kasvun rajat tiedostettiin hyvin 1970-luvun alussa – ja sitä seuraavat 40 vuotta tuhlattiin. Kestävää kehitystä ei saavutettu, jäljelle jäi kestämätön kehitys. Meidän ei kannata tuhlata myös seuraavia 40 vuotta reaalipolitiikkaan. Suunnataan energia mieluummin nykyisten valtamonopolien purkamiseen, demokratian edistämiseen sekä kokonaisvaltaisen ajattelukykymme kehittämiseen.
Lähteet
Daly, H. (1996). Beyond growth: The economics of sustainable development. Beacon press.
Georgescu-Roegen, N. (1971). The Entropy Law and the Economic Process. Harvard University Press: Cambridge, Massachusetts.
Nussbaum, M. (2011). Talouskasvua tärkeämpää: Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? Gaudeamus.
Senge, P., Scharmer, O., Jaworski, J. ja Flowers, B. (2008). Presence: Human purpose and the field of the future. Currency.