Veikko Erannin kirja-arvio Johanna Perkiön ja Kaisu Suopangin toimittamasta teoksesta Perustulon aika (Into 2012).
Eläisimmekö jo perustulon aikaa? Olisiko aika hylätä vastikkeellinen sosiaaliturva ja siirtyä yksinkertaisempaan malliin? Näin olettavat Perustulon aika -artikkelikokoelman kirjoittajat Perkiön ja Suopangin johdolla. Kirja koostuu perustuloa eri suunnilta luotaavista artikkeleista, jotka erilaisista malleistaan huolimatta käytännössä kaikki kannattavat perustuloa voimakkaasti.
Perustulon projekti ulottuu monelle yhteiskunnalliselle tasolle, käytännöistä perusteisiin. Tämä näkyy myös kirjan rakenteessa. Se kytkee yhteen niin huuruisemmat yhteiskunnallisen vapautumisen visiot, perustulon realisoimisen konkreettiset strategiset askeleet, kuin detaljitason hahmotuksen uudistuksen vaikutuksista.
Tämä ainesten sekalaisuus tekee lukukokemuksesta raikkaan. Pahimmillaan perusturvan muutosten luonnostelu ajautuu harmaaksi nysväykseksi, jossa kaikkien tärkeinä pitämät teemat menettävät merkityksensä loputtomien yksityiskohtien alla. Prekariaattiliikkeestä ponnistavatJakonen, Peltokoski ja Toivanenpitävät artikkelillaan Vallataan elämä! – Prekariaatin perustulo myös politiikan idealistisemman tavoitetilan mukana keskustelussa. Samoin Suopangin ja Pulkan summaus vasemmistolaisen perustulon mahdollisuuksista ja tavoitteista liikkuu raikkaasti arkipäivän politiikan yläpuolella.
Toisaalta myös harmaa nysväys on täysin välttämätöntä tämän tason poliittiselle projektille – eikä se ole ainakaan tässä kokoelmassa lainkaan epäkiinnostavaa. Pertti Honkasen artikkeliPerustulon rahoitus ja veromallit on pamfletin konkreettisimmasta päästä. Artikkeli käy mikrosimulaatioiden avulla läpi Vihreiden ja Vasemmiston perustulomallit, niiden vaikutukset verotukseen ja konkreettiset vaikutukset tulonsiirtoihin.
Miten perustulo oikeasti muuttaisi ihmisten käyttäytymistä ja yhteiskunnan isoja rakenteita? Tämä ei mikrosimuloimallakaan selviä. Olisiko kyseessä pätkäelämää helpottava tekninen muutos sosiaaliturvan jakamiseen? Vai johtaisiko se työelämän radikaaliin uudelleen organisoitumiseen, joko työläisköyhälistön paluun tai vertaistaistuotannon onnelan muodossa?
Kaikki palautuu lopulta kysymykseen perustulon suuruudesta. Voidaan olettaa, että pieni perustulo ajaisi ottamaan vastaan kaikenlaisia töitä vastentahtoisemminkin, ja että suurimman mahdollisen perustulon vaikutukset olisivat radikaalimmat päinvastaiseen suuntaan. Tarpeeksi korkean verotuksen ja suuren perustulon yhteiskuntaa voisi sanoa jopa sosialistiseksi. Toisin kuin Vihreiden mallin kirjassa kiitettävän ymmärrettävästi summaava Ville Ylikahri kirjoittaa, perustulon taso ei voi olla perustuloon siirtymisestä erillinen kysymys.
Vihreät ehdottavat 500 euron perustuloa, Vasemmisto 620. Myös näiden perustulojen vaikutus olisi erilainen, vaikka lopulta molemmat puolueet asettuvat perustulomalleissaan tukevasti keskelle – vallankumous jäänee toteutumatta. Tämä saattaa olla myös poliittisesti viisasta.
Toimittajien kokoelmalle asettama tehtävä on esitellä ja viedä eteenpäin suomenkielistä perustulokeskustelua. Pamfletin kirjoittajat ovat ansioitunut, perehtynyt ja perustulokeskustelua hyvin edustava joukko: klassisesta vasemmistosta prekariaattiin, yrittäjävihreästä akateemisesti meritoituneeseen laskijaan. Kuitenkin punavihreä argumentointi piirtyisi terävämpänä, jos mukaan olisi otettu negatiivisen tuloverotuksen ääni; yksi selkeästi oikeistolainen kirjoittaja, joka vaatisi töihin pakottavaa pientä perustuloa jokaiselle. Nyt perustuloajattelun tämä puoli näkyy kirjassa varjokuvana: kukaan ei sitä ehdota, mutta se esiintyy kaikkien argumentaatiossa kontrastin vuoksi.
Kirja on luonteeltaan poleeminen. Polemiikkina Perustulon aika on hyvä, paikoin loistava, mutta se myös kärsii artikkelirakenteestaan. Parhaan ja hekumallisimman prekaarin vallankumouksen maalailun jälkeen siirrytään sosiaaliturvan rakentamisen poliittiseen peliin ja sieltä mikrosimulaatioihin. Tiukin nostatus puuttuu.
Joka tapauksessa kirjan kirjoittajien analyysi maailmasta on helppo allekirjoittaa: nykyisenkaltainen sosiaaliturva nitisee ja paukkuu. Se ei tarjoa sen paremmin vallankumouksellisia mahdollisuuksia kuin ”kannusta työntekoon”, mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan. Ehkä momentum todella vie kohti perustuloa. Ehkä tärkeintä poliittista kamppailua ei käydäkään perustuloon siirtymisestä, vaan siitä millaiseen perustuloon siirrytään. Kaikkien vastakkaisia haaveita ei voida tyydyttää samaan aikaan.