Suomessa valtaan on tullut oikeistokonservatiivinen hallitus, joka on antanut ennennäkemättömän buustin perinteiselle naisasialle. Kun hallitus ilmoitti joukosta pakkolakeja, jotka veisivät rahat erityisesti matalapalkkaisilta naisilta, kymmenettuhannet suomalaiset lähtivät osoittamaan mieltään.
Seurasin mielenosoitusta Työväen keskusmuseo Werstaalla screenin kautta ja itkin onnesta, kun puhuja toisensa perään muistutti naisten oikeuksista, naisten tekemästä alipalkatusta työstä. En ole koskaan aikaisemmin nähnyt eturivin poliitikon toisensa perään käyttävän tähtipaikkaansa naisten puolustamiseen.
Tämäkin sankaritaru on totta: A-studion haastattelemat kätilöt olivat kertoneet, mitä kaavailtu sunnuntailisien leikkaus heille tarkoittaa. Pääministeri Sipilä ilmoitti, että ”haastattelu oli puhutteleva ja sai minutkin vielä kerran miettimään.”
Vielä toisenkin kerran lyhyen ajan sisään oikeistokonservatiivinen pääministeri nousi naisasian aallonharjalle. Kun hänen kotikunnassaan tapahtui järkyttävä tragedia: tyttölapsi raiskattiin, pääministeri reagoi näyttävästi. Teossa oli nähtävissä populismia ja anteeksiantamatonta rasismia, joka liittyi raiskauksesta epäillyn taustaan, mutta totta on myös tämä: naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta nousi ensimmäistä kertaa minun elämässäni poliittisen agenda keskiöön, pääministeritasolla.
Vaikka itsestä tuntuu, etten halua puolustajikseni heitä, joita näyttää naisten vapaus kiinnostavan perin vähän silloin kuin sitä uhkaavat kantasuomalaiset, tästä kaikesta voi seurata jotain hyvääkin. Kirjailija Kurt Vonnegutin vanha viisaus on, että jos ihminen teeskentelee toisenlaista kuin on, hän hiljalleen muuttuu teeskentelemänsä kaltaiseksi. Jos ihmiset puhuvat naisten oikeuksista, he saattavat ajansaatossa alkaa niitä myös aidosti kannattamaan.
Ja samaan aikaan feminismi on rock. Minun, Saara Särmän ja Johanna Vehkoon Feministinen ajatushautomo Hattu järjesti yhteistyössä Tiketin kanssa feministisen kiroiluiltaman Tavastialle. Jo sitä ennen olimme täyttäneet alle kaksisataa henkeä vetäviä baareja ohjelmalla, joka perustuu siihen, että kuka tahansa yleisöstä voi nousta lavalle ja kertoa mikä vituttaa. Nyt me täytimme Tavastian.
Elokuvateattereissa kautta maan pyöri miehisen action-genren uusi lippulaiva, Mad Max: Fury Road, joka oli puhdasoppinen kapitalistisen patriarkaatin kritiikki. Sankarin roolissa oli vammainen nainen, joka ei hymyillyt tai ylipäänsä pyrkinyt miellyttämään ketään – saati miehiä. Lopuksi naiset vapauttivat resurssit patriarkan ikeen alta kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tämän jälkeen elokuvateollisuuden säännöt eivät ole entisellään.
Myös taiteen kentällä feminismi kokee uutta renessanssia, kun nuoren sukupolven tekijät käyvät pelotta puhumaan sukupuolesta. Haluan nostaa taivaallista vapauden valoa liekehtivän vuoren huipulle palvottavaksi näyttelijä Anna Paavilaisen, joka on valmistanut monologin raiskauksista näyttämötaiteessa, koska kyllästyi esittämään näyttämöllä uhria. ”Isoin ongelma näyttämöraiskauksissa on Paavilaisen mielestä sukupuolittunut roolijako, jossa nuorten naisten seksuaalisuus typistetään uhrin rooliksi.”, kertoo Yksi-lehti.
Radikaali hauskuus
Suomen kansainvälisesti tunnetuin somevelho on nelikymppinen feministi Tampereelta: Saara Särmä. Särmän Feministiselle ajatushautomo Hatulle käynnistämä Congrats you have an all male panel -tumblr nousi kansainväliseksi hitiksi. Särmä onnistui blogillaan käynnistämään kansainvälisen keskustelun, joka on noteerattu kaikissa tärkeissä medioissa Al Jazeerasta Timeen ja BBC:stä The Guardianiin. Saara Särmä onnistui tässä, koska hänen aseenaan on radikaali hauskuus.
Radikaali hauskuus on tietoinen vallasta naurun takana: kenelle nauretaan, kuka nauraa. Onko naurun tarkoitus vapauttaa vai häpäistä? Nauretaanko heille, jotka on syytäkin pudottaa jalustalta vai heille, jotka valmiiksi ovat alistetussa asemassa yhteiskunnassa. Radikaali hauskuus murtaa valtarakenteita, voimauttaa alistettuja ja auttaa panemaan vastaan.
Naisen nauru on radikaalia jo itsessään. Hillitön tilanotto huutonaurulla, pidäkkeettömyys, ovat naisen vapauden symboleita. Meidän ei tarvitse olla siivoja ja näkymättömiä. Kun nainen kykenee lopettamaan itsehillinnän julkisessa tilassa, hän on valmis ottamaan julkisen vallan haltuun.
Kuten Anna Kontula upeassa pamfletissaan Tästä äiti varoitti(1) kirjoittaa, huorista käytetyt termit katunainen ja julkinen nainen kertovat juuri siitä, miten julkinen tila ja katu mielletään miesten alueeksi. Kun nainen häpeilemättä ja vulgääristi on valmis tulemaan näkyväksi katutilassa, on emansipatsiooni pitkällä.
Jos siis mietitte katsoessanne parkkipaikalla kyykkypissaavaa humalaista naista ja ajattelette, että tätäkö tasa-arvo tarkoittaa, niin minä vastaan teille: nimenomaan tätä. Huonokäytöksinen nainen on luonnostaan vapaustaistelija, joka ei tarvitse akateemista sukupuolentutkimusteoriaa tuekseen osoittaakseen, että hänen ei tarvitse rajoittaa itseään sukupuolensa tähden. Jokainen pissaliisa lorottaa sinunkin vapautesi puolesta!
Salonkikelvoton marginaali on tärkeä haastaja
Mitä marginaalisempaa ja valtarakenteita haastavampaa sisältöä pyrkii viestimään, sitä todennäköisemmin tulee väärinymmärretyksi. Kun minä kannan rintanappia ”Vittu haisee hyvältä”, joudun hyväksymään sen tosiasian, etteivät kaikki tajua pointtia.
Nuorempana yritin aina ajoittain muuttua ulkoisesti uskottavaksi, vaikka sisältöni ovat salonkikelvottomia. Tarkoitan: ne pyrkivät tuhoamaan sen, minkä varaan salongit on rakennettu.
Kuka sen uskottavuuden määrittää ja mitä minä teen naisille, nuorille, alakulttuurisille, marginaalisille, jos alistun toteuttamaan vanhaa patriarkaatin määrittämää kaavaa. Kenen etu on se, että naiset joutuvat häivyttämään sukupuolensa? Samaan aikaan kun olen ihan tyytyväinen siitä, että on naisia jotka osaavat luovia tiensä patriarkaatissa kansakunnan kaapin päälle, revin itse tilaa vapaudelle ammentamalla undergroundista.
Pidän tärkeänä, että feminismin sisällä toimii myös sellaisia taiteilijoita, aktivisteja ja tieteentekijöitä, jotka kritisoivat järjestelmää tavalla, joka aiheuttaa eliitissä luontaista torjuntaa.
Kun kupla puhkesi (ja totuus sai cockselfien muodon)
Ennen feminismin uutta nousua, vielä vuosi sitten, tuntui siltä ettei feminismille – ei edes salonkikelpoiselle tasa-arvopolitiikalle – tuntunut olevan liiemmin tilausta. Laaja yhteiskunnallinen konsensus tuntui lepäävän sen olettaman varassa, että tasa-arvo on Suomessa jo aika pitkällä tai jopa toteutunut.
Sellaisessa olosuhteessa feministi joutuu viestimään ongelmalähtöisesti: todistelemaan että tässä nyt on jotain korjattavaa. Tylsyyteen kuolemisen uhallakin sitä päätyy toistamaan tilastoja, jotka osoittavat sukupuolten välistä epätasa-arvoa.
Sitten rasismin ennennäkemätön nousu nosti julkisuuteen ja sosiaalisen median uutisvirtaan myös monille ennen piilossa pysyneen naisvihan. Suvakkihuoriin kohdistuva raiskausuhkailu avasi silmät niiltäkin, jotka olivat joko kyllästyneet feminismiin tai pitäneet sitä alunpitäenkin tarpeettomana.
Kuvitelma siitä, että Suomessa eletään sellaista aikaa, jossa miehet ja naiset tasaveroisina hoivaavat lapsia ja pesevät autoja, osoittautui kuplaksi, joka ei ollutkaan totta.
Nettiviha ja –oksennus on tuonut esiin sen Suomen, joka ei tasa-arvosta piittaa. Sitä ei myöskään voi väittää marginaaliseksi ilmiöksi, jos oksentajien edustajat istuvat maan hallituksessa, parlamentissa ja europarlamentissa.
Feminismin uusi nousu Suomessa on pitkälti perussuomalaisten ansiota. Piti siitä tai ei: yhteinen vihollinen tiivistää rivejä. Arvokonservatismin nousu toi esiin myös tarpeen vastapolitiikalle.
1 Kontula, Anna (2009): Tästä äiti varoitti. Like Kustannus, Helsinki