Kaupungin kaduilla on roskaa. Läheinen tehdas pilasi lähijärven vedet. Kuinka kalliiksi tämä tulee katujen törkyilijälle tai vesistöjen pilaajalle? Rahallisessa mielessä vastaus on selvä – saastuttaminen ei maksa mitään. Näistä ongelmista aiheutuu kuitenkin yhteiskunnalle kustannuksia, joista kukaan ei ole valmis maksamaan. Näitä kutsutaan markkinoiden ulkoisvaikutuksiksi.
Ulkoisvaikutukset ovat negatiivisia tai positiivisia vaikutuksia, jotka vaikuttavat kaupankäynnissä kolmanteen osapuoleen. Tehtaan myydessä tuotteitaan asiakkaalle joutuu kolmas osapuoli maksamaan saasteista syntyvät kustannukset ilman, että varsinaiset kaupankäyntiin osallistuvat tahot maksavat mitään. Kaupankäynnin hyödykkeille on määritelty hinta, mutta sen sivutuotteenä syntyville saasteille ei – saasteet ovat siis markkinahinnoittelun ulkopuolella. (1)
Ratkaisuja ulkoisvaikutusten ongelmaan
Suhtautuminen ulkoisvaikutuksiin vaihtelee. Ensimmäinen suhtautumistapa on jättää ulkoisvaikutukset kokonaan huomioimatta arvioimalla niiden vaikutus hyvin pieneksi. Tämä on kuitenkin melko radikaali suhtautumistapa, sillä käytännössä tällaisessa ylitsevuotavassa laissez-faire -taloudessa ulkoisvaikutusten määrä kasvaa ennen pitkää merkittäväksi.
Toinen klassisen liberalismin ratkaisu saasteongelmalle on yksityistäminen. Vesistöjen ja katujen omistaja voi neuvotella saastuttamiselle alueen pilaantumista vastaavan korvaushinnan, tai vaatia sitä jälkikäteen oikeusteitse. Tällaista harjoitetaan Suomessa erityisesti metsäomaisuuden osalta, sillä merkittävä osa Suomen metsistä on yksityishenkilöiden omistamaa. Näin esimerkiksi vahingoittuneen talousmetsän osalta voidaan korvausvaatimuksille arvioida melko tarkkoja summia.
Omistusoikeuksien määrittäminen kaikenkattavasti on kuitenkin reaalipoliittisesti ongelmallista, sillä se vaatisi käytännössä kaiken julkisen tilan yksityistämistä. Tämä aiheuttaa omat ongelmansa. Kauniit puistot ovat julkishyödykkeitä, joiden kokonaishyöty yhteiskunnalle on merkittävä. (2)
Kolmas suhtautumistapa on ulkoisvaikutusten sisäistäminen, eli hinnan asettaminen kustannuksille. Ulkoisvaikutuksille asetetaan kustannus, joka vastaa aiheutetun vahingon määrää. Näin toiminnan aiheuttama ulkoinen kustannus saadaan osaksi markkinoiden hinnoittelua. Mikäli tehdas kykeni aiemmin valmistamaan tuotteitaan erittäin halvalla johtuen puutteellisista puhdistimista, joutuu tehdas nyt kasvattamaan kustannuksiaan joko maksamalla korvauksia saastuttamisesta tai asentamalla puhdistimet. Niin tai näin, aiheutettu vahinko tulee joko korjattua tai kompensoitua täysimääräisesti.
Tämä on yleisin yhteiskunnassa käytetty ratkaisu tilanteissa, joissa syntyvä haitta on siedettävä(3), esimerkiksi lukuisien ympäristösaasteiden kohdalla. Valtio ylläpitää listaa lajeista, joiden tappamisesta seuraa korvausvelvoite valtiolle (asetukset 9/02; 241/10). Näin ollen sammakonreisiä voi toki tehdä ruoaksi – kohtuullista korvausta ja sen päälle tulevaa sakkorangaistusta vastaan!
Kaikella on hintansa
Ympäristörikosten osalta valtiovalta lähettää kaksi viestiä. Ensimmäisenä viestinä luonnonsuojelurikoksia ei pitäisi alkuunsakaan tehdä eikä eläimiä tappaa. Toisena viestinä on se, että mikäli tällaisia rikoksia tehdään, on eläimille määritelty valmiiksi hinta, joka kuvastaa vahingon suuruutta. Pääsääntöisesti kaikkea toimintaa, joka johtaa rauhoitettujen eläimien kuolemiin tulee välttää – tämä on lain säätämisen ensisijainen tavoite. Vihreän liberalismin kannalta toinen viesti on kuitenkin olennainen, sillä sen mukaan vahinkoa ei pidä aiheuttaa, paitsi jos vahingon aiheuttamisesta saatava hyöty on haittaa suurempi. Kuitenkaan minkään haitan suuruus tai hinta ei ole ääretön, vaan enimmilläänkin hyvin suuri.
Tällainen pragmaattinen hyöty-kustannussuhdelaskenta on olennaista ympäristötaloustieteelle. Pienessä mittakaavassa tiettyjä ympäristölle erityisen haitallisia toimia on perusteltua estää kohtalaisen suuriakin kustannuksia vastaan, esimerkiksi yksittäisen vesistöjä pilaavan tehtaan sulkeminen voi olla perusteltua. Tämä johtuu siitä, että tehtaalle on usein löydettävissä korvikkeita kohtuullisen helposti. Sen sijaan suuremmassa mittakaavassa kukaan tuskin esittää, että koko maataloussektorin tulisi lopettaa täydellisesti ravinnepäästöjen tuottaminen huolimatta siitä, että Itämeri kärsii niistä. Maataloussektorin alasajamisesta menetettävät yhteiskunnalliset hyödyt ovat niin merkittäviä, että käytännössä on etsittävä kompromissia näiden väliltä – mikä on kohtuullinen määrä päästöjä ja miten päästöistä laskutetaan. Euroopan Unionin maataloustukien ympäristötuki pyrkii ohjaamaan toimintaa taloudellisilla kannustimilla nimenomaisesti ympäristöhaittoja vähentävään suuntaan (MTT, 2014). (4)
Useimmiten ongelmia aiheuttaa kustannusten vaikea määriteltävyys. Taloudellisten tuottojen menetystä kyetään arvioimaan jollain tasolla, mutta usein kyseessä on asioita, joita ei voi lähtökohtaisesti mitata rahalla kuten luonnon kauneus. Lisäksi vaikutukset ovat harvoin yksinkertaisia tai lineaarisia, sillä vaikutukset ekosysteemiin voivat aiheuttaa ympäristölle ja yhteiskunnalle hyvinkin monitasoisia ongelmia. Yksittäiselle tapetulle liito-oravalle on määritelty hinta, mutta mikä on viimeisen maapallolla olevan liito-oravan hinta?
Viimeisen liito-oravan tappamisen hinnan määrittäminen voi olla merkittävästi keskustelua ja tunteita herättävä asia. Totuus on kuitenkin se, että liito-oravien lisäksi myös ihmisille määritellään tuomioistuimissa jatkuvasti arvoa, esimerkiksi pahoinpitelytapauksissa. Aiheutetusta pysyvästä haitasta ihmiselle voidaan tuomita yllättävänkin pieniä korvauksia ottaen huomioon haitan vuosikymmeniä kestävä vaikutusaika. Tämän esiin nostamisella ei ole kuitenkaan tarkoitus keskustella Suomen tuomioistuimien rangaistuskäytännöistä vaan siitä, ettei vastuullinen poliitikko voi olla ajattelematta päätöksentekoa eräänlaisena jatkuvana “hinnan asettamisena”. Tällä tarkoitetaan sitä, että jokaisella päätöksellä on tuottonsa ja kustannuksensa, joiden suuruudet on arvioitava ja päätös tehtävä arvioiden mukaisesti.
Ympäristötuhoja voidaan monetisoida arvioimalla vaikutuksia esimerkiksi matkailuun tai kiinteistöjen arvon alentumiseen, mutta näiden ulkopuolisten tekijöiden arvo voidaan ratkaista vain poliittisen debatin kautta. Käytännössä vihreässä liberalismissa tätä arvoa ei nähdä missään nimessä nollan suuruisena, mutta se nähdään äärellisenä. Vaikka tehtaat aiheuttavat merkittävästi sekä suoraan mitattavaa, että vaikeasti arvioitavaa kustannusta, tuottaa teollisuus myös yhteiskunnallista hyvinvointia, jolta ei tule sulkea silmiä.
Markkinat eivät korjaa itse itseään
Käsitteellä ekosysteemipalvelut tarkoitetaan sellaisia hyötyjä, joita ympäristö ja luonto tarjoaa yhteiskunnalle. Tällaisia palveluita voivat olla vaikkapa pölytys, riista tai metsien myrskytuulilta suojaava vaikutus (5). Tyypillisesti nämä ovat siis ihmiskunnan nauttimia ilmaisia hyötyjä, joita on helppoa pitää itsestäänselvyytenä. Näiden hyötyjen arvo ei ole missään nimessä mitätön, mutta ei myöskään ääretön.
Esimerkiksi Nicholas Sternin raportti (2006) kuvaa ilmastonmuutoksen merkittävänä markkinahäiriönä ja arvioi muodostuvia kustannuksia. Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ei voida kuitenkaan ajaa alas kaikkea maailman teollisuutta, sillä teollisuus tuottaa ihmisten elämänlaatua parantavia tuotteita, kuten vaikkapa lääketieteellisiä palveluita. On kyettävä löytämään taso, jolla teollisuuden tuottamat hyödyt ovat suurempia kuin päästöjen aiheuttamat haitat. Nykyään nyrkkisääntönä pidetään 2 celsiusasteen tavoitetta, sillä ilmaston lämmetessä keskimäärin tämän tason yli nousevat kustannukset ja sään ääri-ilmiöt voimakkaasti.
Ulkoisvaikutuksissa on kyse markkinahäiriöstä, eli tilanteesta, jossa vapaat markkinat eivät kykene allokoimaan resursseja optimaalisesti, vaan kaupankäynti aiheuttaa kustannuksia (tai tuottoja), joita kaupankäynnin osapuolien ei tarvitse ottaa huomioon. Vihreän liberalismin näkökulmasta ensisijainen ratkaisu ulkoisvaikutusten huomioimiselle on markkinoiden luominen, jolloin ulkoisvaikutukselle voidaan määritellä hinta. Esimerkkinä tällaisesta ratkaisusta voi olla rajoitettujen oikeuksien huutokauppaaminen – ovat kyseessä sitten kalastusluvat tai päästöoikeudet.
Markkinat ovat tehokkain tapa ratkaista useimmat resursseihin liittyvät kysymykset. Usein tämä on kuitenkin joko mahdotonta, koska oikeuksia ei ole mahdollista kohdistaa (esimerkiksi puhdas ilma) tai hyvin vaikeaa, koska markkinoiden muodostaminen on hallinnollisesti liian vaivalloista suhteessa haitan suuruuteen (esimerkiksi roskaamiskiintiöt kaduille). Tällöin on perusteltua, että haitalle asetetaan hinta valtion toimesta, esimerkiksi haittaverojen muodossa. Näin markkinat saadaan huomioimaan ja korvaamaan tuotettua haittaa.
Vihreä liberalismi eroaa klassisesta liberalismista erityisesti sen suhteen, että valtiolla nähdään tärkeä ja aktiivinen rooli ulkoisvaikutusten torjumisessa, erityisesti koskien ympäristöhaittoja. Voidaan myös sanoa, että vaikeasti mitattavien ympäristöhaittojen hintalappu voidaan pitää erityisen korkealla, sillä hyvinvoiva luonto on tärkeää sekä ihmiskunnalle, että maapallolle. Ympäristö ei ole kuitenkaan itseisarvo, vaan hintalapun suuruus on äärellinen.
Alaviitteet
1. Kyseessä on kustannuksia aiheuttava, eli negatiivinen ulkoisvaikutus. Periaatteessa sama koskee vastaavasti myös positiivisia ulkoisvaikutuksia, kuten mehiläisfarmaria, jonka mehiläiset pölyttävät ja hyödyttävät yhteiskuntaa. Tätä ei kuitenkaan nähdä samalla tavalla ongelmallisena, kuin negatiivisia ulkoisvaikutuksia. Valtiovalta voi myös tukea palveluita, joilla on merkittäviä positiivisia ulkoisvaikutuksia, kuten koulutus ja kulttuuripalvelut. Palveluita syntyisi varmasti ilmankin valtion tukia, mutta ei lainkaan yhtä runsaasti.
2. Voidaan myös väittää, ettei julkisia hyödykkeitä tulisi tarjota lainkaan. Tämä on kuitenkin sosiaalisilta vaikutuksiltaa ongelmallista. Lisäksi taloudellisesta eriarvoisuudesta syntyy merkittäviä ongelmia, jotka voivat olla ratkaistavissa vähentämällä köyhyyttä. Nämä ongelmat ovat ulkoisvaikutuksia myös itsessään (mm. Stiglitz, 2012).
3. Myös ulkoisvaikutusten synnyttämisen kieltäminen on mahdollista tilanteissa, joissa kustannus on hyvin suuri, esimerkiksi koskien ihmishenkiä tai muuta vakavaa kärsimystä.
4. Tässä tilanteessa maataloustukien ympäristötuki voidaan nähdä erään muotoisena haittaverona – mikäli ympäristövaikutuksia ei huomioida EU:n näkökulmasta riittävän hyvin ja päästöjen määrä vähene, rankaistaan maanviljelijää tulonmenetyksellä. Tässä mielessä ylimääräinen sakko ja tukien menetys ovat taloudellisessa mielessä sama asia.
5. Esimerkiksi Morse ja Calderone (2000) ovat arvioineet pölytyksen taloudelliseksi arvoksi noin 14,6 miljardia dollaria vuonna 2000.
Lähteet
Maa- ja metsätalousministeriön asetus elävän riistaeläimen ohjeellisista arvoista 7.4.2010/241.
Morse, R.A. ja Calderone, N.W. The Value of Honey Bees as Pollinators of U.S crops in 2000. Cornell University, New York, 2000.
MTT: Niemi, J., Liesivaara, P., Lehtonen, H., Huan-Niemi, E., Kettunen, L. Kässi, P. ja Toikkanen, H. Euroopan Unionin maataloustukien ympäristötuki. MTT, Jokioinen, 2014.
Stern, N. Stern Review on the Economics of Climate Change. HM Treasury, Lontoo, 2006.
Stiglitz, J. The Price of Inequality: How Today’s Divided Society Endangers Our Future. W. W. Norton & Company, New York, 2012.
Ympäristöministeriön asetus rauhoitettujen eläinten ja kasvien ohjeellisista arvoista 3.1.2002/9.