Imperiuminsa huippuvuosina 1800-luvulla Iso-Britannia kävi Kiinaa vastaan kaksi ns. oopiumisotaa, joissa se vaati oikeutta myydä Kiinaan siirtomaassaan Intiassa tuotettua oopiumia. Ironista kyllä, nykyään länsimaat taistelevat samalla innolla huumekauppiaita vastaan. Modernin huumesodan saavutukset ovat kuitenkin olleet varsin laimeita.
Neurofarmakologian professori David Nutt, joka johti Iso-Britannian hallituksen päihdepoliittista komiteaa, nousi otsikoihin vuonna 2009 sanottuaan, että hevosella ratsastaminen on vaarallisempaa kuin ekstaasin käyttö.
Hänen johtamansa tutkimusryhmä esitti uutta haittapohjaista luokitusta päihteille. Edellä mainitun provokatiivisen, joskin tilastollisesti pätevän, lausunnon tarkoitus oli herätellä ihmisiä vertailemaan järkevästi päihteiden todellisia haittoja. Tutkimuksessa monet lailliset päihteet osoittautuivat laittomia vaarallisemmiksi. Suurimpana yllätyksenä alkoholi luokiteltiin yhteiskunnallisilta kokonaisvaikutuksiltaan vaarallisemmaksi kuin mikään muu päihde (mukaan lukien suonensisäiset huumeet).
Näiden kommenttien jälkeen prof. Nutt sai potkut töistään hallituksen johtavana päihdepoliittisena neuvonantajana. Hänen neuvonsa olivat ristiriidassa istuvan hallituksen tiukkojen linjausten kanssa. Työryhmän ehdotusten vastaisesti niissä muun muassa luokiteltiin ekstaasi vaarallisimpaan A-päihdeluokkaan ja nostettiin kannabis C-luokasta B-luokkaan.
Potkujen jälkeen prof. Nutt on jatkanut työtään humaanin päihdepolitiikan eteen itsenäisessä Drug Science -ajatuspajassa. Vuonna 2013 hän voitti arvostetun John Maddox palkinnon tieteen puolustamisesta (“The John Maddox Prize 2013 for Standing up for Science”).
Huumeiden kulttuurihistoriaa
– 1960-luvulla syntyi hyvin jyrkkä ajatus huumeista sivilisaatiota uhkaavana voimana, sanoo professori Jaakko Hämeen-Anttila.
Hämeen-Anttila, joka tunnetaan paremmin arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa, on kirjoittanut kirjan Trippi Ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoria (Otava, 2013). Kirja on mielenkiintoinen historiikki päihteistä ja niiden kulttuurisesta roolista eri aikakausina. Se osoittaa, että kaikissa yhteiskunnissa on käytetty jonkinlaisia päihteitä. Käyttäjien profiili ja päihteet ovat vaihdelleet kulttuurin mukaan, mutta vielä ei ole löydetty sellaista päihteetöntä yhteiskuntaa, josta monet huumeiden vastaisen sodan soturit unelmoivat.
Vielä 1800-luvulla päihteitä säänneltiin varsin vähän. Ensimmäisiä kieltoja ruvettiin asettamaan 1800-luvun lopulla viktoriaanisessa Englannissa, jossa taisteltiin yhtäläisesti kaikkia nautintoaineita vastaan.
– Myös alkoholi, tupakka ja tanssi saivat osansa, Hämeen-Anttila toteaa.
Entä onko alkoholi huume?
– Nähdäkseni päihteitä ei voi erotella näin kahteen erilliseen ryhmään, jossa toisessa on huumeet, ja toisessa alkoholi näistä erillään. Erilaisilla aineilla on erilaisia vaikutuksia, ja alkoholin vaikutukset ovat lähempänä monien laittomien huumeiden vaikutuksia kuin monien laittomien huumeiden vaikutukset ovat lähellä toisiaan.
1900-luvun alussa monissa maissa – kuten Amerikassa 1920-1933 ja Suomessa 1919-1932 – otettiin käyttöön tilapäiseksi jäänyt alkoholin kieltolaki. Samanaikaisesti syntyivät USA:ssa kannabiksen, kokatuotteiden ja oopiumin ensimmäiset laajat kieltolait.
Vaikka mm. Coca-Cola oli jo joutunut luopumaan laittomasta kokaiinista (jättäen jäljelle vain laillisen kofeiinin), silti vielä 1950-luvulla monet huumeet olivat sääntelyn ulkopuolella. Kielteinen asennoituminen USA:ssa lähinnä voimistui 1960-luvun hippiliikkeen seurauksena. Nixon antoi nimen “sodalle huumeita vastaan.”
Sääntelyinto levisi nopeasti osaksi kansainvälistä politiikkaa. Vuonna 1961 YK hyväksyi huumausaineyleissopimuksen, jossa kiellettiin mm. kannabis, kokahuumeet ja oopiumihuumeet. Suomi ratifioi sopimuksen 1965. Kieltopolitiikkaa laajennettiin vuosien ’71 ja ’88 YK-sopimuksilla.
Lähes kaikki YK:n alaiset maat ovat täten sitoutuneet edistämään huumeiden vastaista sotaa. Laajamittainen kriminalisaatio, jopa demonisointi, on ollut kansainvälisen yhteisön konsensus.
Todellisuudessa sitä, mikä aine luokitellaan lailliseksi päihteeksi, määrittävät enemmän puhtaat perinteet kuin mikään rationaalinen ajattelu. Tupakan sisältämä nikotiini on fyysisesti addiktoivampaa kuin heroiini ja pään saa sekaisin alkoholilla ja lääkkeillä siinä missä heroiinillakin. Samalla kun laillisten päihteiden käyttöä, valmistusta, myyntiä ja hallussapitoa on säännelty monin erilaisin tavoin, on laittomat päihteet yksinkertaisesti puskettu täyskiellon piiriin.
Huumeidenkäyttöä ja tutkimusta Suomessa
Tutkija Jussi Perälä on tutkinut suomalaisten huumeidenkäyttäjien arkea väitöskirjassaan, ja kirjoittanut tämän pohjalta kirjan Ikuinen säätö – Helsingin huumemarkkinat (Like, 2013). Kirja paljastaa arkisen huumekaupan sotkuisen todellisuuden. Perälän mukaan Suomen päihdekulttuureja ei tutkita tarpeeksi:
– Laadullista tutkimusta pitäisi rahoittaa. Se tuottaa suljetuista ilmiöistä tietoa tavalla, jota muut tutkimukset eivät tavoita.
Myös Hämeen-Anttila kaipaa lisää tutkimusta:
– Meillä on huumeiden kulttuurihistoriasta hirveän vähän tietoa. Valtaosa ihmisistä vieläkin luulee, että huumeet tulivat jotenkin uutena juttuna 1960-luvulla länsimaihin.
Todellisuudessa huumeet ovat aina olleet ihmiskunnan historiassa mukana.
– Vaikka kaikki eivät tietenkään ole käyttäneet huumeita, niin aina on kuitenkin ollut huumeiden käyttäjiä. Tyypillinen huumeidenkäyttäjä on ollut ihan tavallinen ihminen, hän lisää.
Käyttäjien kaarti on laaja, duunareista pörssimeklareihin, eläkeläisistä kotiäiteihin. Jotkut käyttävät amfetamiinia työssäjaksamiseen, toiset kannabista rentoutumiseen, kolmannet lääkkeitä itselääkitykseen. Perälän mukaan myös nyky-yhteiskunnassa ennakkoluulot vievät harhaan:
– Sellaiset ongelmakäyttäjät, jotka näkyvät katukuvassa, ovat vähemmistö.
Tarvitsemme tietoa, jonka pohjalta tehdä päätöksiä. Yleisestä hiljaisuudesta poikkeuksena on Perälän tutkimusten lisäksi Mikko Ylikankaan Unileipää, kuolonvettä, spiidiä – Huumeet Suomessa 1800-1950 (Atena Kustannus 2009), joka nimensä mukaisesti murtaa myyttejä Suomen vaietusta huumehistoriasta.
Häämöttääkö huumeiden vastaisen sodan loppu?
1900-luvun päihdepolitiikkaa määritteli kategorisen kielteinen, jopa sotaisa, asennoituminen huumeisiin. Hämeen-Anttila toteaa:
– Kieltopolitiikka on totaalisen epäonnistunut, nimenomaan omissa tavoitteissaan, eli huumehaittojen ja kokonaiskäytön vähentämisessä.
Maailmalla on merkkejä siitä, että päihdepolitiikassa halutaan muutosta. Euroopassa Hollanti ja Portugali ovat kokeilleet konkreettisia vaihtoehtoja kieltopolitiikalle. Myös muissa maissa kuten Saksassa on aika liberaalia lainsäädäntöä. USA:ssa vuonna 2012 Colorado ja Washington laillistivat kannabiksen tietyin rajoituksin. Saman teki Uruguay vuonna 2013.
Tämä ajattelu saakin yhtä enenevässä määrin kannatusta ympäri maailmaa. Arvovaltainen Global Commission on Drug Policy, johon kuuluu mm. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan, on ehdottanut raporteissaan 2011 ja 2014 huumeiden vastaisen sodan korvaamista käytön ja hallussapidon dekriminalisoinnilla.
Astetta vaikeampi kysymys on se, pitäisikö kokeilla myös kaupan laillistamista eli siirtämistä sääntelyn piiriin. Selvää on ainakin yksi asia. Kuten Hämeen-Anttila toteaa:
– Nykyinen politiikka on ajanut kaupan rikollisten käsiin. Tämä on lisännyt rikollisjärjestöjen tuloja ja asettanut huumeiden käyttäjät ylimääräiseen vaaraan.
Huumeiden vastainen sota on osoittautunut ongelmalliseksi yksilönvapauksien, hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Kieltolakipolitiikka kohdistaa poliittisia resursseja käyttäjien ja pienrikollisten jahtaamiseen, haittojen lievittämisen ja valistuksen sijaan. Usko huumeiden pahuuteen on antanut poliisille ja viranomaisille paljon – luultavasti vaarallisen paljon – valtaa yli kansalaisten elämän. Kieltopolitiikka on liian holhoavaa. Eikä kyse ole pelkästään “bilehuumeiden” rajoittamisesta, vaan myös lääkkeiden ja terveyden kontrollista, sillä vakavasti sairaat potilaat eivät saa heille hyödyllistä lääkettä (kuten lääkekannabista).
– Huumausainestrategia vuodelta 1997 pitää arvioida uudelleen, sillä maailma ja asenteet ovat muuttuneet, Perälä toteaa.
Keskustelua aiheesta vaikeuttaa huumeiden tabuluonne. Perälän mukaan huumausainekeskustelu ei ole kiihkotonta “kuten ei mikään muukaan asia, joka rikosoikeudellisesti täyttää ns. täyskiellon tunnusmerkit”. Dekriminalisoinnista on jo olemassa maailmalla kokeiluja, ja niiden tulokset ovat olleet hyviä.
Vuoden 2014 puoluekokouksessaan Vihreät linjasivat:
”Huumausainepolitiikan painopiste siirretään rangaistuksista haittojen vähentämiseen. Rikoslaissa huumausaineiksi määriteltyjen laittomien päihteiden käytöstä ja hallussapidosta omaan käyttöön ei pidä rangaista. Lisäksi päihdeongelmaisten kuntoutukseen on kohdennettava lisää resursseja. […] Kannabiksen käytön ja omaan käyttöön tapahtuvan hallussapidon sekä kasvatuksen rikosoikeudellisesta rangaistavuudesta on luovuttava.”
Haastattelemani asiantuntijat, prof. Hämeen-Anttila ja sosiologi Perälä, vaativat lisätutkimusta vaihtoehtoisista ratkaisuista. He eivät pidä täydellistä laillistamista todennäköisenä, mutta kannattavat ehdotusta käyttö- ja hallussapitorikoksista luopumisesta haittojen vähentämiseksi.
Prof. Hämeen-Anttila pitää Vihreiden uutta linjausta hyvänä:
– Dekriminalisointi on itsestään selvästi oikea tie. Kuulostaa aivan oikeansuuntaiselta. Myös huumeiden kaupan vastuullista laillistamista pitäisi vakavasti harkita. Yksi vaihtoehto olisi samantyyppinen mietojen huumeiden jakelu kuin meillä on alkoholin kohdalla.
Myös Perälä suhtautuu linjaukseen myönteisesti:
– Pidän tällaista erittäin tervetulleena, sillä tähän asti asiaa ei puolueiden linjauksissa ole juurikaan nostettu esiin. Nykyiset rangaistukset ovat liian ankaria suhteessa tekoon, myös kotikasvatuksen osalta.
Hän tosin lisää:
– Onko se vaaliohjelmassa, jää nähtäväksi.