Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Varoufakis on julkaissut manifestin Euroopan tilasta ja tulevaisuudesta. Löytyisikö siitä apu EU:n ongelmiin?
Varoufakisin kanssa on helppo olla samaa mieltä nykytilan vakavuudesta. Eurooppaa koettelee kriisien suma, johon unioni on vastannut liian haparoiden ja liian myöhään.
Osa manifestin ratkaisuehdotuksista – siinä määrin kuin niitä on kirjoitettu auki – on niin ikään kannatettavia. Esimerkiksi kauppaneuvottelujen avoimuutta pitää lisätä ja lobbarien valvontaa vahvistaa.
Hyvää on sekin, että manifesti pyrkii uudistamaan unionia, ei hylkäämään sitä. Kiinnostavaa kyllä, aiemmassa luonnoksessa vaihtoehdoksi tarjottiin vielä EU:n hävittämistä (”abolish the EU”).
Silti päällimmäinen tunne manifestin lukemisesta on pettymys. Tähän on monta syytä.
Ensinnäkin Varoufakisin analyysi Euroopan ongelmien syistä on piinallisen pinnallinen. Syyllisiä ovat mm. ”Brysselin byrokratia”, ”poliittiset puolueet” ja ”mediamogulit”.
Vasemmistolaisen jos jonkun pitäisi hahmottaa, että vallassa on kyse kamppailusta. Toimijoiden välillä – ja sisällä – väännetään linjoista jatkuvasti. Osa Brysselin virkailijoista saattaa jarruttaa tarvittavia uudistuksia, osa päinvastoin ajaa niitä.
Sen sijaan Varoufakis ei näytä hoksaavan unionin ongelmien juurisyytä: jäsenmaita. Liki kaikissa ratkaisevissa EU-päätöksissä kansallisvaltioiden hallitukset ovat yhä ratkaisevassa asemassa.
Miksi EU:n ulkopolitiikka ei ole vahvempaa ja yhtenäisempää? Vika ei ole komissiossa, Brysselin virkailijoissa saatikka Euroopan keskuspankissa. Ulkopolitiikka haparoi ennen kaikkea siksi, että jäsenmaat jarruttavat parhaansa mukaan.
Toiseksi kummastuttaa manifestin epämääräisyys. Useimmat ratkaisuehdotukset sopivat paremmin vappumarssin banderolliin kuin vakavaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Manifestin mukaan sääntöjen pitää palvella eurooppalaisia, ei toisinpäin. Mutta mitä sääntöjä pitää muuttaa ja miten? Millainen sääntö palvelee eurooppalaisia, millainen ei?
Toki manifesti on eri asia kuin poliittinen toimintaohjelma, ja liikettä rakennettaessa kaikkia tavoitteita ei voi lyödä ennalta lukkoon. Silti olisi kiinnostavaa kuulla edes vähän tarkemmin, millaisin toimin Varoufakis uudistaisi unionia käytännössä.
Kolmanneksi silmään pistää manifestin kyvyttömyys tunnistaa aikamme kriiseistä ehkä vakavinta, kestävyyskriisiä. Viisisivuisessa manifestissa viitataan ympäristöön neljässä virkkeessä vailla konkretian ripettäkään, aiemmassa luonnoksessa sitäkin niukemmin.
Neljänneksi manifestin näkemys eurooppalaisesta demokratiasta on vähintään kummallinen. Manifesti voi samassa virkkeessä ensin toivoa ongelmien ratkaisemisen eurooppalaistamista ja sitten vaatia Brysselin vallan rajoittamista sekä päätöksenteon palauttamista ”kansallisille parlamenteille, alueellisille neuvostoille, kaupungintaloille ja yhteisöille”.
Varoufakis esittää unionille ”suvereenia” parlamenttia, joka kunnioittaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja jakaa valtaa kansallisten parlamenttien ja paikallishallinnon kanssa. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä jää epäselväksi. Esitys kalskahtaa kuitenkin pikemminkin päätöksenteon palauttamiselta kansallisvaltioille kuin eurooppalaistamiselta.
Manifesti kuvaa unionin kehittyneen vähemmän demokraattiseksi, koska talouspolitiikkaa on epäpolitisoitu. Samalla kuitenkin avoimuutta on lisätty, lobbarien seurantaa tiukennettu, vaaleilla valitun parlamentin roolia vahvistettu, kansalaisaloite otettu käyttöön ja niin edelleen. Myönteisen kehityksen Varoufakis sivuuttaa tyystin ehkä siksi, että se ei sovi mustavalkoiseen narratiiviin.
Ehkä ongelmallisinta manifestissa on silti tapa, jolla demokratisoimista – sitä tarkemmin määrittelemättä – tarjotaan ihmeratkaisuksi Euroopan ongelmiin. Mutta kumpuavatko ongelmamme ensisijaisesti tai edes merkittävässä määrin juuri demokratian puutteesta?
Puolassa ja Unkarissa kansan enemmistö on valinnut vaaleilla valtaan putinilaisia puolueita, jotka viittaavat kintaalla oikeusvaltiolle, vähemmistöjen oikeuksille ja turvapaikanhakijoille. Oikeistopopulistit ovat hallituksessa Suomessa, Tanskassa ja Norjassa sekä kyselyjen mukaan maan suurimpien puolueiden joukossa mm. Itävallassa, Hollannissa ja Ranskassa.
Eurooppa ei välttämättä harjoitakaan julmaa politiikkaa demokratian puutteen takia. Eurooppa voi hyvin harjoittaa julmaa politiikkaa osin juuri demokratian takia.
”Vääriä” päätöksiä tehdään paljon yksinkertaisesti siksi, että iso osa eurooppalaisista sitä haluaa. Demokratiassa he saavat äänensä kuuluviin.
Euroopan demokratisointi tuskin saisi kansalaiset automaattisesti tukemaan Varoufakisin ajamaa politiikkaa. Kokemukset Sveitsin kansanäänestyksistä viittaavat siihen, että esimerkiksi maahanmuuton suhteen saattaisi käydä päinvastoin.
On hyvä, että Varoufakis herättää keskustelua Euroopan ongelmien ratkaisemisesta. On sääli, että manifestissa sekä tilannekuva että sen perusteella vedettävät johtopäätökset jättävät niin paljon toivomisen varaa.