Elämänkoulu on minäkuvan rakentamista ja kulttuurin sisäistämistä. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kertoo, kuinka hänestä tuli hän. Arvoja voi oppia myös judon kautta.
Talvella 2006 kävin Raumalla puhumassa köyhyydestä. Esittelin ehkä vähän akateemisesti erilaisia näkökulmia köyhyyden syihin: yksilölliset ja yhteiskunnalliset syyt sekä huono onni. Eräs vanha ja arvokas mies keskeytti puheeni. Hän kertoi jäyhästi ja kovalla äänellä kokeneensa itse köyhyyttä nuoruudessaan. Se oli hänen mielestään nöyryyttävää, vastenmielistä ja epäinhimillistä, eikä siitä pitäisi puhua kenenkään, joka ei ole itse samaa kokenut.
Miksi tutkin köyhyyttä? En voi sanoa, että minulle olisi asiasta henkilökohtaista kokemusta. Lapsuudenkotini oli vauras, molemmilla vanhemmillani oli akateeminen loppututkinto. Perheessäni ei myöskään ollut tapana osallistua seurakunnan tai hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaan.
Olen perustellut kiinnostukseni kohdetta älyllisesti sillä, ettei köyhyys ole vain tiettyjen köyhien yksilöiden, perheiden tai yhteisöjen ongelma, vaan kärsimykseen johtava prosessi – eräänlainen kansansairaus. Lääkärit hoitavat kaikkia sairauksia, eivät vain niitä, joista ovat itse kärsineet. Olennaista ei ole ainoastaan se, että sairastuneet saavat hoitoa ja heidät kiskotaan ”kuoleman virrasta” kuivalle maalle, vaan myös se, että puututaan sairauden syihin ja selvitetään mitä joen latvalla tapahtuu: miksi ihmiset joutuvat kalman virtaan?
Empirian tuolla puolen
Sosiaalitieteiden visaisimpia ongelmia on selvittää, mitkä kysymykset perustuvat arvoihin ja mitkä empiriaan. Empiirisistä kysymyksissä voidaan tieteen pelisääntöjen mukaan päästä ainakin lähelle yhteisymmärrystä siitä, mitä tiedetään, mitä ei tiedetä ja mistä ei voida saada tietoa.
Sen sijaan arvoja ei sellaisinaan voida osoittaa oikeiksi tai vääriksi, sillä ne ylittävät faktoilla todeksi osoitettavan maailman. Arvojen ajatellaan olevan jonkinlainen elämän ankkuri ja ohjaavan ihmistä erilaisissa valintatilanteissa.
Yksilötasolla arvot liittyvät yleensä elämänhistoriaan. Lapsuuden kodin lisäksi myös ympäristö muokkaa kasvukokemuksia ja arvoja. Näin syntyvät eri sukupolvet ja sukupolvikokemukset, jotka voidaan nähdä yhteiskunnallisen keskustelun pohjavirtana.
On olemassa monenlaisia tapoja antaa elämälle merkitys. Raaka kapitalismi määrittää ihmisen arvon hänen hyödyllisyytensä perusteella. Mitä korvaamattomampi henkilö, sitä arvokkaampi hän on; helposti korvattavilla on vähäinen arvo. Tässä ideologiassa on helppo hyväksyä esimerkiksi se, että toisen ihmisen palkka voi olla sata tai tuhat kertaa korkeampi kuin toisen. Köyhyys ei ole ongelma, koska köyhillä on vähäinen arvo. He eivät ole hyödyllisiä.
Kiinnostukseni köyhyyskysymyksiin kiteytyy ihmisarvoon. Itselleni tärkeintä on se, että ihmisellä on loukkaamaton arvo sillä perusteella, että hän on ihminen. Ihminen ei ole ansainnut eikä hankkinut arvoaan, hän on saanut sen ikään kuin lahjaksi. Ihmisarvo on siten olemassa ihmisen laadusta, suorituksista, hyödyllisyydestä tai asemasta huolimatta. Se on kaikilla sama.
Yhdistävä tekijä
Olen usein pohtinut, miksi ihmisarvo on minulle niin tärkeä asia. Johtuuko tämä siitä, että olin kasvuvuosinani pieni ja hintelä poika? Vai siitä, että minusta tuli varhain suorittaja erilaisilla elämänalueilla ja tuntui lohdulliselta ajatella ettei oma arvoni olisi kuitenkaan kiinni onnistumisestani? Tai olenko päätynyt tähän itseäni koskettaneiden elokuvien, kirjojen ja tutkimusten kautta?
Ehkä koululla ja opettajillani oli vaikutusta.
Kävin ensimmäiset kouluvuoteni Steiner-koulua, jossa ei annettu lainkaan numerotodistuksia. Kokeisiinkaan ei merkitty arvosanoja. Steiner-koulussa hyvät oppilaat eivät saaneet enempää huomiota kuin muutkaan – ehkä jopa vähemmän. Uskallan jopa väittää, ettei meidän luokalla edes tunnettu käsitettä ”hyvä oppilas”. Jokaisen oppimistuloksia verrattiin hänen omiin lähtökohtiinsa. Lisäksi koulussa oli monia eri alueita, joilla saattoi päteä. Erityisesti taideaineet – instrumenttien soittaminen, laulu, käsityöt, muotopiirustus, veisto – olivat suosittuja.
Myös nuoruuteni judoharrastuksella on merkitystä. Judon arvomaailma on hierarkinen, mutta tuo hierarkia leikkasi sosioekonomiset jaot. Seurassamme ylemmät vyöt kuuluivat duunareille ja alemmille toimihenkilöille, eivät vanhempieni kaltaiselle koulutetulle eliitille.
Tämän harrastuksen parissa tutustuin erilaisiin ihmisiin kuin koulussa ja vanhempieni kanssa. Tuo lapsuuden kokemus antaa minulle edelleen uskoa siihen, että urheilu ja muut harrastukset voivat yhdistää erilaisista taustoista tulevia ihmisiä ja synnyttää laajaa luottamusta.
Keskustelu arvoista on tärkeää, mutta myös petollista. Lähes kaikki kannattavat periaatteessa ihmisarvoa ja oikeudenmukaisuutta, mutta käytännössä mielipiteet näiden arvojen toteuttamisesta poikkeavat rajusti toisistaan. Todelliset arvot näkyvät siinä, miten toimimme jokapäiväisessä arjessa ammateissamme ja lähipiirissämme. Ehkä arvojen tärkein merkitys onkin yksilöllinen: ne ovat peili, josta voimme joka päivä tarkistaa olemmeko uskollisia itsellemme.