Liikeyritysmalli ei sovi kaikille yliopiston yksiköille. Yliopistolain uudistus on johtanut rahoituksen epävarmuuteen, yt-neuvotteluihin ja määräaikaisuuksien kasvuun.
Kun uusi yliopistolaki tuli voimaan vuonna 2010 ja irrotti yliopistot valtiosta, taustalla oli ajatus paremmin nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin sopeutuvista laitoksista. Uudistus teki yliopistoista täyden taloudellisen vastuun omaavia itsenäisiä laitoksia ja säätiöitä, ja tämän uuden itsenäisyyden piti johtaa liikkumavaran lisäämiseen, joustavuuteen ja strategisten alojen kehittämiseen. Virkasuhteet muuttuivat työsuhteiksi, rehtoreiden valtaa lisättiin ja yliopiston ulkopuolisten jäsenten osuus hallituksissa kasvoi.
Rahoitus turvattiin indeksiin sidotulla valtion perusrahoituksella, joka muodostaa noin 62-65 prosenttia tuloista. Tulopuolta yliopistot voivat täydentää pääomasijoituksilla, lahjoituksilla tai julkisella kilpaillulla rahoituksella.
Muutos oli iso, eikä kaikkien mieleen.
– Tässä ajettiin yliopisto liikeyritysmalliin, mikä ei sille sovi. Itsehallinto kasvoi, mutta samalla uudistus oli heitteillejättö aina vain tiukemmassa taloudellisessa tilanteessa, toteaa Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Tapani Kaakkuriniemi.
Heti uudistusta seuraavana vuonna rahahanat kiristyivät, kun eduskunta puolitti indeksin vaikutuksen vuodeksi 2012. Vuodelle 2013 eduskunta päätti, ettei indeksiä käytetä ollenkaan. Ensi vuonna indeksin tulisi taas olla voimassa, mutta seuraukset ovat selkeät.
– Tulovirrassa on tapahtunut lähtötason laskun aiheuttama notkahdus, eli nyt ollaan huonommassa tilanteessa kuin vuosina 2010-2011, kertoo Kaakkuriniemi.
Yt-neuvotteluita ja määräaikaisuuksia
Uudistuksen ensimmäinen konkreettinen seuraus on ollut useassa yliopistossa toteutetut yt-neuvottelut, sillä 60 prosenttia yliopistojen menoista koostuu nimenomaan henkilöstökuluista. Neuvotteluja on käyty Oulun yliopistossa, Tampereen teknillisessä yliopistossa, Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa ja Aalto-yliopistossa. Lokakuussa Åbo Akademi aloitti oman YT-prosessinsa.
Samalla täydentävän rahoituksen osuus on korostunut.
– Siitä on tullut iso asia professoreiden elämässä. Talouspuhe on vahvassa roolissa, vaikka yliopiston tehtävä ei ole tuottaa rahaa, toteaa Professoriliiton puheenjohtaja Maarit Valo.
Täydentävän rahoituksen löytäminen on varsin ala- ja yliopistosidonnaista. Tekniset alat kilpailevat eri sarjassa kuin humanistiset tai yhteiskuntatieteet.
Vuoden 2010 tilinpäätösten mukaan yliopistot keräsivät varainhankinnan puitteissa 290 miljoonaa euroa, josta Aalto-yliopiston osuus oli puolet. Tampereen yliopistossa vastaava luku oli 2,1 miljoonaa.
Aalto-yliopistolle yritysrahoitus ei ole uusi asia ja yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa on tehty vuosikausia. Mutta mistä täydentävää rahoitusta etsitään humanistisissa tiedekunnissa?
Karosen mukaan 25-30 prosenttia tiedekunnan budjetista koostuu täydentävästä rahoituksesta. Joidenkin laitosten kohdalla osuus saattaa nousta jopa puoleen.
– Se on tietysti jonkinlainen riski, sillä projektit päättyvät.
Karonen on silti pääosin tyytyväinen uudistukseen. Hänen mukaansa resursseja pystytään ohjaamaan paremmin, sekä tutkimuksen että rekrytoinnin kohdalla.
– Onhan tämä hankkeiden kanssa pelaaminen melkoista palapeliä, toteaa Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen johtaja, professori Jari Ojala.
Laitoksen budjetista puolet on peräisin täydentävästä rahoituksesta: Suomen Akatemialta, Tekesiltä, säätiöltä ja yrityksiltä, joiden kanssa on toteutettu muun muassa yrityshistoriaa koskevia projekteja.
– Henkilöstörakenteen kohdalla vaikutus on itse asiassa vielä suurempi, sillä hankkeiden parissa työskentelevien palkkataso ei ole yhtä korkea kuin esimerkiksi professoreilla.
Seurauksena on määräaikaisten työsuhteiden kasvu – toisin kuin uudistusta ajettaessa lupailtiin. Esimerkiksi Tieteentekijöiden liiton jäsenistä 60 prosenttia on määräaikaisissa työsuhteissa. Professoriliiton kohdalla määrä on 27 prosenttia.
– Yksilötasolla tämä aiheuttaa tietysti epävarmuutta. Ymmärrän hyvin pätkätyöläisten huolet. Jos työhyvinvointikyselyjen tulokset lähtevät laskuun, on tilannetta tarkasteltava uudelleen, ettemme polta tärkeintä voimavaraamme loppuun, Ojala sanoo.
Uudessa tuottavuutta korostavassa järjestelmässä on myös väliinputoajia. Sellainen on Itä-Suomen yliopiston alaisuudessa toimiva monitieteellinen Karjalan tutkimuslaitos, joka osallistuu opetustyöhön mutta ei tuota tutkintoja.
Tutkimuslaitoksen varajohtaja, professori Heikki Eskelinen kertoo, että Karjalan tutkimuslaitoksen budjetista kaksi kolmasosaa on ulkopuolista rahoitusta, etenkin Akatemialta ja EU-ohjelmista. Yksityinen Omenamäki-säätiö maksaa yhden professorin palkan.
– Ennen uudistusta pysyvät virat tulivat suoraan yliopiston budjetista. Mutta nyt laitokselle myönnettävä raha lasketaan tutkintojen, julkaisujen ja kansainvälisyyden mukaan. Tällä hetkellä olemassaolomme on turvattu siksi, että saimme kansainvälisessä vertailussa hyvät tulokset. Ei sellaista yksikköä voida lopettaa.
Raha määrää?
Eskelinen myöntää, että jossain vaiheessa rahoituskysymykset saattavat alkaa ohjata myös tutkimusta.
– Eurooppalaiset rajat ovat meillä keskeinen tutkimusalue, ja olemme siinä pyrkineet globaaliksi toimijaksi ja toistaiseksi saaneet hyvin rahoitusta. Mutta esimerkiksi syrjäisen maaseudun tutkimus ei ole muotia ja sen rahoittaminen on siksi hankalampaa.
Tulevaisuudessa rahoituslähteiden vaikutus tutkimukseen saattaa ennestään kasvaa. Saksassa niin on jo käynyt: Deutsche Bank maksaa kahden tutkijan palkat Humboldt-yliopistossa sekä Berliinin teknillisessä korkeakoulussa ja saa viime kädessä päättää, ketkä tehtäviin valitaan. Puolustusteollisuusyritys EADS on 25 prosentilla osakkaana Potsdamin yliopiston tutkimuslaitoksessa, joka tästä syystä tarvitsee yrityksen siunauksen kaikkiin tärkeisiin päätöksiin.
Suomen valtioneuvoston syyskuussa hyväksymä periaatepäätös luo uuden, Suomen Akatemian alaisuudessa toimivan rahoitusvälineen, strategisen tutkimuksen neuvoston. Sen tarkoitus on ”etsiä ratkaisuja merkittäviin yhteiskunnan haasteisiin”.
Aloite tutkimusteemoista tulee neuvostolta, mutta lopullisen päätöksen tekee valtioneuvosto. Vuoteen 2017 mennessä neuvoston käytettävissä olisi 70 miljoonaa euroa, jotka kootaan jo olemassa olevista rahoituslähteistä: valtion tutkimuslaitosten tutkimusmäärärahoista, Suomen Akatemian ohjelmaperusteista tutkimusrahoituksesta ja Tekesin innovaatio- ja tutkimusrahoituksesta.
– On myönteistä, että tutkimuksella katsotaan olevan tärkeä rooli päätöksenteossa. Mutta miten tutkimusteemat määritellään? Entä mikä tulee olemaan neuvoston koostumus tutkijoiden ja tutkimusten käyttäjien kesken, Professoriliiton Maarit Valo pohtii.