Koulumenestys aiheuttaa psyykkisiä paineita, ja liian moni lapsi jää varjoihin. Mikko Airto kysyi asiantuntijoilta, miten he uudistaisivat suomalaista peruskoulua.
Joulukuun kolmannesta päivästä taisi tulla suomalaisen koulutuspolitiikan ”al-nakba”, katastrofin päivä. Tuolloin julkistettiin tuoreimmat PISA-tulokset, jotka eivät Suomea mairitelleet. Ne osoittivat useammalla mittarilla, ettemme voi enää tyytyväisinä hymistellä suomalaisen peruskoulutuksen laatua.
Tulos ei ihmetyttänyt.
Oppimistulosten lisäksi huolta aiheuttaa myös koululaisten yleinen hyvinvointi. Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki ja Hyvinkää ovat paikannimiä, jotka muistuttavat Suomen olevan yksi harvoja maita maailmassa, jossa on tapahtunut useampia kouluikäisten toteuttamia joukkoampumisia. Kaikissa näissä tapauksissa on löydetty yhteyksiä koulukiusaamiseen. Kiusaamisen yleisyyttä kuvaa se, että sitä kitkemään on kehitetty oma malli, KiVa-koulu.
Paraikaa on käynnissä peruskoulun opetussuunnitelmaa koskeva uudistustyö, ja uuden opetussuunnitelman on tarkoitus valmistua 2016. Tuon ”sivistysuudistuksen” on tarkoitus olla sote- tai kuntarakenneuudistuksen veroinen muutos koulutuksen toteuttamisessa.
Nälänhädästä maailman huipulle
Kasvatustieteen professori Kyösti Kurtakko toteaa, että mietittäessä peruskoulutuksen olennaisia sisältöjä ja kehityskohteita kannattaa palata koululaitoksen alkujuurille. Kun muodollista koulunkäyntiä alettiin kehittää 1860-luvulla, Suomessa elettiin keskellä valtavaa katastrofia, jossa kahdeksan prosenttia maan väestöstä kuoli nälkään ja tuhannet muuttivat ulkomaille paremman elämän toivossa. Koulutus ja väestön sivistys nähtiin väylänä ulos tuosta ahdingosta.
Koululaitosta kehitettiin 1800-luvun lopulla määrätietoisesti hakemalla vaikutteita muista Euroopan maista. Kurtakko muistuttaa, että tuossa tilanteessa koululaitokselle annettiin elämää suurempi tehtävä: nostaa kituuttava kansa tasaveroiseksi muiden kansakuntien rinnalle ja muodostaa sille oma identiteetti. Opettajien valinta ei ollut mikään pikkujuttu, vaan näiden kansankynttilöiden koulutus oli noissa oloissa varsin korkeatasoista ja valmistuneiden opettajien harteille lastattiin valtava vastuu.Peruskoulu-uudistus lähti liikkeelle 1950-luvun lopulla, ja yhdeksänvuotiseen peruskouluun siirryttiin 1970-luvulla. Peruskoulun vuosikymmeninä Suomi on kehittynyt yhteiskunnaksi, jota koululaitoksen isät visioivat: yhdeksi maailman vauraimmista valtioista. Siinä missä Cygnaeus ja Soininen kiersivät maailmaa etsimässä ideoita suomalaiselle koululle, nyt muut maat lähettävät delegaatioita tutustumaan ja oppimaan meidän koulujärjestelmästämme.
Digiajan taidot haussa
Kun tänä päivänä puhutaan siitä, miten PISA-testeihin pitäisi reagoida tai millainen koulun tulisi olla, puhutaan käytännössä koulusta, joka kasvattaa tekijöitä 2040-luvun jälkeiseen yhteiskuntaan ja työelämään.
Digitaaliajassa eläminen on radikaali muutos entiseen verrattuna. Rehtori Tiina Kumpulainen myöntää, että tällä hetkellä koulu etsii rooliaan suhteessa digitaalisuuteen. Hänen mukaansa opettajien ja kasvattajien on hypättävä rohkeasti nykyaikaan. Opettajien on myös päästävä irti harhasta, jonka mukaan nykykoululaiset olisivat ”diginatiiveja”.
– Monesti luulemme lasten olevan tietotekniikan mestareita. Tosiasiassa heidän osaaminen on ohuella pohjalla, Kumpulainen toteaa.
Nuorilla on kyllä omia laitteita, mutta todellisuudessa nuoret eivät hallitse laitteiden monipuolista käyttöä. Tekstinkäsittely- tai taulukko-ohjelmien käyttö pitää opettaa koululaisille. Sama koskee tiedonhankintaa. Tarvitaan koulun tukea siinä, että lapset oppivat tiedon käsitteen ja miten tietoa etsitään, yhdistetään ja sovelletaan.
Kaikki tämä tulee tehdä niin, että oppilaat kokevat uteliaisuutta ja innostusta, koska vain avoin mieli voi vastaanottaa uutta tietoa.
– Meidän kasvattajien pitää kulkea edellä ja istuttaa oppilaat iloiseen kyytiin, Kumpulainen havainnollistaa.
Kurtakko kehottaa pitämään pään kylmänä digikeskustelussa.
– Digitaalisista välineistä huolimatta Jeesus on edelleen Jeesus ja Sokrates on edelleen Sokrates. Oppiminen ei muutu miksikään. Se on ja pysyy tuskallisen haastavana.
– Digiaika ei vapauta kasvattajaa siitä, että tulevan kansalaisen on tiedettävä, mikä on oikein ja hyväksyttävää, Kurtakko sanoo.
Digitaalisuus tulee väistämättä muuttamaan oppimateriaaleja ja monia muita koulunkäynnin tapoja. Niiden avulla varmistetaan Suomen pärjääminen PISA-testeissä ja muussa kilpailussa.
Kiireetöntä läsnäoloa
PISA-menestys ei ole vain iloinen asia. Testeissä pärjäävät monet Aasian maat, joissa koulunkäynnin paineet tuottavat henkistä pahoinvointia. Sielläkin PISA-menestys ja lasten psyykkinen epätasapaino on ristiriita, jolta ei voi sulkea silmiä.
Vuosikymmenten saatossa Suomen kouluihin on tuotu eri alojen ammattilaisia. Opettajien lisäksi kouluissa toimii kuraattoreita, terveydenhoitajia, lääkäreitä ja psykologeja. Silti liian moni lapsi jää varjoihin.
Lastenpsykiatri Antti Kuulasmaan mukaan sosiaalisten taitojen kehittymisen, toisten huomioimisen, tunteiden käsittelyn ja käyttäytymisen hallinnan voisi nostaa nykyistä keskeisempään rooliin koulussa.
– Kouluun tarvitaan lisää aikuisia, jotka tukisivat lasten ja nuorten erilaisia valmiuksia ja kokonaisvaltaista kasvua. Koulussa voisi olla psykiatrisia sairaanhoitajia, toimintaterapeutteja, erilaisia ohjaajia, neuropsykiatrisia valmentajia, vanhempia, isovanhempia ja muita vapaaehtoisia. Se jos mikä ehkäisisi nuorten syrjäytymistä, Kuulasmaa toteaa.
Tämä onnistuu, jos koulusta tulee – kuten rehtori Kumpulainenkin visioi – yhteisöllisesti toimiva oppimiskeskus, jossa lapset saavat kiireettä olla vaikka kahdeksasta neljään. Paikka, josta lasten ei tarvitse lähteä muualle tukea saadakseen vaan jossa aikuisten läsnäoloa on luontevasti tarjolla.
Ihmiseksi kasvamisen tukemista teroittaa myös psyko- ja musiikkiterapeutti Ville Kervinen. Kervisen mukaan koulun eetos on edelleen se, että siellä siirretään tietoa opettajilta oppilaille.
– Näinhän ei yksin ole, sillä todellisuudessa opettaja myös kasvattaa lasta. Oppiessaan uutta tietoa lapsi oppii uutta myös itsestään. Oppisisällöt ja tehtävät ovat välineitä, joiden avulla kehitetään itsetuntemusta ja sosiaalisia taitoja, Kervinen muistuttaa.
Terapeutti Kervinen huomauttaa, että myös opettajat tarvitsevat parempia tukitoimia. Hänen mielestään opettajille tulisi tarjota työnohjausta, jossa he voivat käydä läpi itseään kuormittavia asioita.
– Moni opettaja jää yksin miettimään sellaisia kysymyksiä, joihin koulutus ei anna vastausta. Miten tuen oppilaan omanarvontuntoa? Miten ratkaisen luokan konfliktit? Soisin opettajille mahdollisuuden käsitellä niitä asioita, jotka menevät omien kokemusten ulkopuolelle.
Rakenteita, motivaatiota ja opiskelutapoja miettivät myös koululaiset itse. Eräs viidesluokkalainen poika mietti, missä vaiheessa koulusta oli tullut hänelle tylsää ja missä vaiheessa oppimisesta katosi ilo.
– Eskarissa me leikittiin, mutta tehtiin myös töitä. Siellä mä opin, vaikkei me istuttu koko päivää oppitunneilla. Miksei koulu voisi olla enemmän eskarin kaltainen?