Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon mukaan jonkinlaista hyvinvointivaltiota kannattavat käytännössä kaikki. Vaikka Suomessa hyvinvointivaltiosta saa osansa jokainen, jää osa eduista huonoimpaan asemaan joutuneiden ulottumattomiin.
– Hyvinvointivaltio on kaikissa länsimaissa. Sen laajuus on sitten eri kysymys, vastaa Heikki Hiilamo yliopiston päärakennuksen kahvilassa kysymykseen, onko Suomella varaa hyvinvointivaltioon.
Eroa on pikemminkin eri hyvinvointimallien välillä. Tanskalaisen Gøsta Esping-Anderseninklassikkojaottelussa pohjoismaista mallia määrittävät julkisen vallan suuri vastuu ja suuret tulonsiirrot. Tällainen sosiaalidemokraattinen malli pyrkii vapauttamaan ihmiset riippuvuudesta markkinoihin ja perheen välttämättömään tukeen.
Suomalaista hyvinvointivaltiota voi peilata esimerkiksi konservatiiviseen keskieurooppalaiseen malliin, jossa hyvinvointirakenteet toimivat perhekeskeisesti, tai USA:n liberaaliin malliin, jossa luotetaan enemmän hyväntekeväisyyteen ja valtion rooli on pienempi.
Vaikka professori itse ei usko, että hyvinvointivaltion laajentaminen nykyisestä hidastaisi talouskasvua, uskoo hän laajentamisen rajojen tulleen vastaan. Viimeisimmissä vaaleissa ovat menestyneet puolueet, jotka eivät ole halunneet lisätä verotusta tai laajentaa muuten hyvinvointivaltion rahoitusta.
Suomalainen ilmapiiri ei ole muuttunut hyvinvointivaltiovastaiseksi, mutta kukaan ei myöskään aktiivisesti puhu hyvinvointivaltion laajentamisen puolesta. Toisaalta herää kysymys, miksi kukaan puhuisi. Monen liberaalin mielestä samalla rahalla (tai vähemmälläkin) pitäisi saada nykyistä enemmän hyvinvointia.
Osa hyvinvointivaltiosta menee parempiosaisten hyväksi
Yhdysvaltalainen hallinnon professori Christopher Howard on kirjassaan Hidden Welfare State (1999) esittänyt, että hyvinvointivaltion voi jakaa kahteen osaan: näkyvään (visible) ja näkymättömään (hidden). Näkyvän puolen selvät tulonsiirrot tapaavat kohdistua tarvitseville, kun taas verovähennykset kasautuvat parempiosaisille.
Howardin jaottelu ei tarkoita, että kyseessä olisi pelkkä sumutus, jossa rikkaat ottavat ja köyhät maksavat. Se kuitenkin muistuttaa tarkastelemaan myös verovähennyksiä tulonsiirtoina ja sosiaalipolitiikkana.
Suomessa esimerkiksi kotitalousvähennys on rakennettu nurinkurisesti. Hiilamon mukaan köyhä ei voi käyttää niin isoa osaa tuloistaan kotitalouspalveluihin, että pääsisi hyötymään vähennyksestä. Hän arvioi, että kotitalousvähennyksellä oli kyllä aikanaan myönteisiä työllisyysvaikutuksia, mutta nekin ovat jääneet pitkälti menneisyyteen. Kotitalousvähennys pitäisikin suunnitella uudelleen:
– Voisi ajatella, että kotitalousvähennys olisi rakennettu samaan tapaan kuin uusi lapsiperhevähennys. Vähennyksen määrä on sidoksissa tuloihin. Mitä pienemmät tulot sitä isompi vähennys.
Vaikka jakoa voitaisiin tehdä reilummaksi, Hiilamo varoittaa myös tulojen uudelleenjaon paradoksista: mitä vahvemmin tulonsiirrot ja hyvinvointivaltion palvelut kohdistetaan vain köyhille, sitä enemmän on köyhiä. Jos hyväosaiset eivät saa osaansa eduista, veronmaksuhalukkuus laskee ja julkiset palvelut rapautuvat, minkä jälkeen köyhällä ovat asiat entistä karummin.
– Siksi ollaan pyritty universaaliin. Että kaikki on mukana jotenkin, Hiilamo korostaa.
Universalistinen hyvinvointivaltio on liberaalille ideologialle jonkinasteinen ongelma. Liberaali tavoite olisi, että yksilö saisi päättää mahdollisimman suuresta osasta tuloistaan ja asioistaan itse. Vaikka liberaali itsekin saisi palveluita, niiden pyörittäminen tehottomana pidetyn julkisen sektorin läpi hirvittää. Hyvinvointivaltio vie päätäntävaltaa pois yksilöltä itseltään.
Liberaaliksi identifoituva julkimo Tuomas Enbuske onkin useaan otteeseen toistanut, ettei halua verorahoilleen vastinetta:
– Haluan maksaa veroja köyhempien auttamiseksi. Omista rahoistani haluan päättää itse, häntwiittasi muun muassa viime keväänä.
Hiilamon mielestä tällainen ajattelu ei toimi. Kaikilla on riski esimerkiksi sairastua tai joutua työttömäksi. Hyvinvointivaltion arvo realisoituu yksilölle vasta, jos ongelmat sattuvat omalle tai lähimmäisen kohdalle. Lisäksi monen hyvä henkilökohtainen asema on seurausta monenlaisesta eri elämänvaiheissa saadusta tuesta – esimerkiksi verovaroin rahoitetun koulutuksen ansiota.
Suomi jakautuu työllisiin ja työttömiin
Pohjoismainen malli on Hiilamon mukaan pohjannut korkeaan työllisyysasteeseen. Nyt työttömyys on lisääntynyt ja sen voidaan odottaa lisääntyvän jatkossakin. Huoltosuhteen heikkeneminen vain pahentaa tätä ongelmaa.
– Hyvät neuvot on kalliit. Perinteinen työllisyyspolitiikka ei ole kamalasti tuottanut. Ei ainakaan uusia työpaikkoja, Hiilamo kritisoi.
Hänen mukaansa hyvinvointivaltion instituutioilla on negatiivisia ja positiivisia kannustinvaikutuksia, mutta ne eivät ole “sillä tasolla ja sillä kohdalla”, kuin yleensä kuvitellaan:
– Se liittyy enemmän esimerkiksi siihen, että ansiosidonnaisella työttömyysturvalla hoidetaan lapsia kotona. Ne ei lainkaan kohdistu niihin, jotka on perusturvan varassa. Isommat kannustinongelmat on siellä, missä on ansioturva.
Hiilamon mukaan Suomessa on paljon tilanteita, joissa yhteiskunta on jakautunut. Osalle osattomuudesta on tullut pysyvää. He eivät pääse käsiksi paremmassa asemassa olevien palveluihin ja etuihin. Hiilamo luettelee esimerkkejä: työterveyshuolto, Kelan sairasvakuutus, vuorottelu- ja opintovapaajärjestelmät, YTHS…
– Sosiaali- ja terveysjärjestelmän pitäisi olla sellainen, että kaikki olisivat saman järjestelmän piirissä. Ettei olisi enää erillistä työterveyshuoltoa ja verorahoilla tuettuja yksityisiä palveluita. Ja ne, jotka haluaisivat käyttää yksityisiä palveluita, tekisivät sen omalla rahallaan.
Perusturvastakin on Suomessa tavattu päättää ns. kolmikannan kesken. Helsingin Sanomienmukaan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen tiivis yhteistyö vesitti vuonna 2013 niin työeläkeyhtiöiden avoimuuden lisäämisen kuin vuorotteluvapaan uudistuksenkin. Jos tahtoisi järjestelmän auttavan enemmän köyhiä ja vähemmän keski- tai yläluokkaa, saa Hiilamosta odottaa pitkään:
– Käytännössä poliitikot ovat pesseet kätensä niistä asioista. Ne antaa työmarkkinajärjestöjen keskenään sopia ja valtio ja veronmaksajat ovat siinä vain äänettöminä yhtiömiehinä.
Työssäkäynti auttaa ihmistä muutenkin kuin rahallisesti. Jos on työtä, on yleensä myös enemmän sosiaalisia kontakteja ja mahdollisuuksia kehittää itseään, parantaa tulevia työmahdollisuuksiaan sekä esimerkiksi pitää kurissa erilaisia päihdeongelmia. Siksi Hiilamoa huolestuttaa, pystytäänkö matalasti koulutetut ja pitkäaikaistyöttömät pitämään kiinni yhteiskunnassa. Se on hänestä pohjoismaisen mallin isoin haaste.
Ratkaisuja on etsitty työn ja pienten työtulojen yhdistämisestä – esimerkiksi vihreiden, vasemmistoliiton ja keskustankin pohtimasta perustulosta sekä elämänkaaren sisäiset tulonsiirrot huomioivasta Liberan perustilistä. Ajatus on Hiilamosta hyvä, mutta sen käyttäytymisvaikutukset pitäisi selvittää. Se ei saisi johtaa passivoitumiseen, vaan sen tulisi vapauttaa nyt piilossa olevaa potentiaalia, jotta ihmiset voisivat auttaa itse itseään.
Valinnanvapautta pohjoismaiseen malliin
Perustili tai perustulo – kumpikin vapauttaisi toimintakykyisen köyhän tarveharkinnan puristuksesa. Hiilamon mukaan tarveharkinta on sitä byrokraattisempaa mitä yksilöllisempää se on: sitä suurempi riski siinä on mielivallalle. Parempia tuloksia voidaan saada, kun annetaan ihmiselle itselleen mahdollisuus päättää edes osin.
Hiilamo ottaa puheeksi vammaisten henkilökohtaisen budjetoinnin, jossa vammainen on itse mukana suunnittelemassa tarvitsemiaan palveluita ja päättämässä, miten myönnetty raha käytetään.
– Musta se on ihan ok. Ajatellaan, että ihminen itse ja hänen lähipiirinsä tietää parhaiten. Että ei tulla ulkopuolelta ja sanota, että “täs on nää palvelut ja jos nää ei kiinnosta et saa mitään”.
Hiilamon mukaan tällainen toimii, mutta vaatii toimiakseen palveluneuvontaa ja kehittyneitä palvelumarkkinoita. Hän epäilee siksi, ettei se toimisi esimerkiksi haja-asutusalueilla tai täysin ilman tukea.
– Olen ajatellut, että siinä on hyvinvointipalveluiden paradoksi. Jos esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut ovat hyvin vahvasti normitettuja ja ei-yksilöllisiä niin voi olla, että se julkinen hyvinvointipalvelu muuttuu sitten hyvin residuaaliseksi [vähäiseksi], Hiilamo pohtii.
Palvelusetelitkin toimivat, kunhan kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet saada niitä eikä omavastuu ole liian korkea. Hyvää näyttöä on esimerkiksi hammaslääkäripalveluista. Hiilamon mukaan kolmannen sektorin tai yritysten tuottamat palvelut voivat olla yhtä hyviä tai jopa parempia kuin julkisesti tuotetut.
– Se ei välttämättä kuulu pohjoismaiseen malliin tai se ei ole luovuttamaton piirre, että julkiset palvelut on myös julkisesti tuotettuja, jos ne vain on julkisesti rahoitettuja.
Voidaan kysyä, heikentävätkö esimerkiksi päihdeongelmat tai mielenterveyden ongelmat ihmisen kykyä päättää omaksi parhaakseen. Hiilamon mukaan yksilöllinen ja valinnanvapautta korostava malli voisi olla korkeatasoisempi ja laajempi – ja siten myös suositumpi. Vaikka joku ei pystyisikään tekemään valintoja itse, olisi hyvinvointivaltiota helpompi puolustaa, mikä olisi lopulta näidenkin ihmisten etu.
– Ajattelen myös, että valinnanvapaus on aika tärkeä asia. Kun ihmisillä on enemmän tietoa ja mahdollisuus hankkia sitä tietoa aikaisempaa helpommin, on ihan kohtuullinen ajatus, että ihmiset voivat ilmaista mieltymyksiään.