Populismi ja erityisesti sen oikeistolainen versio on jo useiden vuosien ajan ollut nousussa ympäri maailmaa. Monissa maissa populistit ovat vaikuttaneet keskeisiin poliittisiin päätöksiin, mistä hyvänä esimerkkinä on Brexit, tai nousseet maan johtoon, kuten on käynyt Yhdysvalloissa, Puolassa ja Unkarissa.
Populismin keskiössä on määrittelemätön ’kansa’, jonka asiaa populistit ajavat kieroa ’eliittiä’ vastaan. Usein he perustelevat ajamiaan asioita epämääräisillä käsitteillä, kuten ’kansan tahdolla’ ja sen ’oikeustajulla’. Määritelmät ovat niin laveita, että niitä voi käyttää lähes missä tahansa tilanteessa. Niiden varjolla populistit laukovat hyvinkin kirjavia lausahduksia.
Useat julkisuutteen nousseet populistiset väitteet paljastuvat jo pintapuolisessa tarkastelussa harhaanjohtaviksi tai jopa suorastaan valheellisiksi. Tällaisia ovat muun muassa bussin kylkeen teipattu Boris Johnsonin väite siitä, että Iso-Britannia maksaisi EU:lle 350 miljoonaa puntaa viikossa, sekä uuden europarlamentaarikon Laura Huhtasaaren heti eurovaalien jälkeisenä maanantaina 27.5. Helsingin Sanomille antama haastattelu, jossa hän kutsui Malmötä sotatoimialueeksi ja väitti hehkulamppuja energiansäästölamppuja ekologisemmiksi. Tämänkaltaisilla väitteillä populistit juoksuttavat mediaa, jolle on houkuttelevaa tarttua räväkköihin lausuntoihin täyttääkseen jatkuvasti päivittyvää uutisvirtaa. Näin he saavat ilmasta näkyvyyttä, kuten perussuomalaiset eduskuntavaalien alla julkaisemalla vaalivideollaan, joka keräsi pääasiassa kohun ansiosta kymmeniä miljoonia katselukertoja. Samoin näkyvyyttä saivat Brexitin kannattajat, kun Johnsonin bussiväitettä lähdettiin kummastelemaan ja ruotimaan mediassa.
Mediajulkisuuden avulla populistit saavat viestinsä laajalti ihmisten tietoon. Lisäksi useat tutkimukset ovat osoittaneet muun muassa, että alkuperäinen väite jää helpommin mieleen kuin myöhempi korjaus. Näin ollen väärien väitteiden passiivinen raportointi sumentaa uutisia seuraavien varmuutta siitä, mikä on totta.
Kun väärää väitettä toistetaan riittävän usein, siihen aletaan uskoa.
Siksi onkin tärkeää pyrkiä ehkäisemään erityisesti suoranaisten valheiden pääsy mediaan ja haastaa vääräksi tiedetyt väitteet. On myös aika kumota keinotekoinen tasapaino eri argumenttien kesken: kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä, mutta ne ovat eri asia kuin faktat. Faktoja ja mielipiteitä ei tule esittää samanarvoisina keskenään. Populistit tietävät tämän itsekin, mutta kääntävät väitteidensä kyseenalaistamisen ”vainoksi” ja ”yritykseksi hiljentää heidät”. Oudoista tai huomiohakuisista väitteistä ei kuitenkaan tulisi tehdä uutisia raportoimalla niistä. Vaatii paljon tietoista työtä pitää uutisointi faktapohjaisena. Se vaatii faktantarkistusta niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista, esimerkiksi jo ennen artikkelien julkaisemista. Suorissakin lähetyksissä on uskallettava kyseenalaistaa ja vaatia tietoa, mihin väitteet pohjautuvat, erityisesti jos samalta taholta on kuultu kyseenalaisia väitteitä ennenkin.
Tällaisissakin tapauksissa tulee aina tehdä selväksi, milloin kyseessä on mielipide, kokemus tai arvio tosiasian sijaan, sillä ihmisten medialukutaito, mahdollisuus ja halu paneutua kuluttumaansa mediaan vaihtelevat paljonkin.
Medialla on suuri vastuu siinä, että faktojen rajat eivät pääse hämärtymään, vaan pysyvät selvinä kaikille. Ja ei, faktaksi ei riitä: ”näin nämä asiat koetaan”.