Kuljen leikkipuiston ohi. Kuulen kinastelua, neuvotteluja, itkua, naurua ja sekamelskaa. Mietteissäni on eilisillan uutisointi, jossa laskuun kääntyneitä turvapaikanhakijalukuja ei esitetä hienoine kuvaajineen ja pylväsdiagrammeineen katsojille päivityksenä nykytilanteesta, vaan ikään kuin hyvinä uutisina. ”Ehkä Suomi selviääkin kotouttamisesta nyt kun määrät ovat laskussa”, saatan kuvitella kahvitaukokeskustelut ympäri Suomea. Ei kai kyse ole pelkästään määrästä vaan laadusta? On kotoutujien määrä mikä tahansa, kotoutumisen laatu on taattava.
Jouston vara takaa laatua kotoutumiseen
Kotoutuminen on jatkumo eri vaiheita kohti täysivaltaista toimijuutta uudessa kotimaassa ja sen elämänmenossa. Prosessista ja sen toimenpiteistä vastaa kuntien ja valtion monet viranomaiset ja ammattitaidolla kehitetyt rakenteet. Suomen kattava kolmas sektori on tukena osana järjestelmää ja jopa toisinaan paikkaa virallisten tukitoimenpiteiden jättämiä aukkoja.
Kotoutumisen edistäminen ja tukitoimenpiteet tähtäävät esimerkiksi siihen, että kotoutuja oppii suomen kielen, kouluttautuu tai työllistyy. ”Alkukartoitus, check. Kotoutumissuunnitelma ja – koulutus, check. Suomen kielen kurssitus YKI3:een asti, check, ja niin edelleen, ja niin edelleen”, kaikuu valtavan työmäärän alla painivien virastojen käytävillä, kun ihmisten asioita käsitellään kotoutumisputkessa.
Rakenteet on pyritty hiomaan valtavirralle sopiviksi, mutta onko tapauskohtaisiin pohdintoihin tai muokattavuuteen varaa – tarpeeksi? Toimiiko kotouttaminen samoin kuin leikkikentän hiekkalaatikolla täydellisen kakun metsästys: viskoen tottuneena hiekanmurusia kasaan, taputtaen päälle ja toivoen ”Tule, tule hyvä kakku, älä tule paha kakku”?
Kotouttamisen mittaristolla on haasteensa
Puhutaan “kotouttamisesta”, toimenpiteistä, joiden kohteena on tietty ihmisryhmä. Jo pelkkä sana ”kotouttaminen” sulkee ihmisten oman toimijuuden pois, vaikka samaan aikaan yhtenä mittarina järjestelmän onnistumista arvioitaessa on juuri yhteiskunnallinen toimijuus ja aktiivisuus. Muita mittareina ovat muun muassa sosioekonominen asema sekä terveys.
Tilastollisen tarkastelun valossa kotouttamispolitiikan tavoitteena tuntuu olevan ihmisten tekeminen näkymättömiksi, hajuttomiksi, mauttomiksi, keskivertokansalaisiksi. Kaikilla tulee olla koulutusta, kielitaitoa, työtä, ja olla terveydellisesti samoissa spekseissä kuin Suomen kansa keskivertaisesti. Mutta millaisia ovat suomalaiset keskivertokansalaiset? Kuvaako tällaisten asioiden mittaaminen suoraan verrannollisesti kotoutumisen tasoa? Entä, jos samoilla indikaattoreilla mitattaisiin valtaväestöä? Kantasuomalaisistakaan moni ei kenties olisi ”kotoutunut”.
Otetaan esimerkiksi toinen suomalaista yhteiskuntaa haastava ilmiö: maaseutujen autioituminen. Kuntien taloudellinen kantokyky on tiukilla, kun väestö syrjäseuduilla ikääntyy, maatalous keskittyy aina isompiin yksiköihin, palvelut, työllistymis- ja koulutusmahdollisuudet vähenevät sekä erityisesti nuoriso on pakotettu muuttamaan niiden perässä isompiin kasvukeskuksiin.
Mikäli peräkammarin Rane jääkin synnyinsijoilleen ilman jatkokoulutusta, työtä ja toinen kotimainenkaan ei oikein taivu, intoa kansalaisaktiivisuuteen edes paikallisvaaleissa ei löydy ja tupakka on mustuttanut keuhkot, millaista väestömme osaa hän edustaa? Jos kotouttamismittareita sovellettaisiin Raneen, hän ei olisi kotoutunut suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan.
Voiko Ranella ja ulkomailta saapuvalla kotoutujalla olla enemmän yhteistä kuin halutaan nähdä? Jos suomalainenkaan ei täytä hyvään kotoutumiseen vaadittavia kriteereitä, yhteiskuntamme oletuksena on maahantulijoiden olevan superihmisiä. Mitataanko kotoutumista tällöin oikeilla asioilla, tai onko mittaristomme liian tiukka? Ymmärrän toki mitattavuuden monimutkaisuuden, ja joitakin lukuja on saatava todentamaan kotoutumisprosessia, mutta tällaisenaan mittaristo kuvastaa pääsääntöisesti kenties enemmän yhteiskuntamme tilaa, kuin itse yksilön.
Kotoutujien pääomat on saatava hyödynnetyksi
Kotoutujia voidaan siis nähdä olevan monenlaisia, ihan kantasuomalaisista lähtien. Uuden elämän ja kotipaikan etsiminen ei usein ole valintakysymys, vaan pakon ja olosuhteiden sanelema ketju tapahtumia. Olisi hienoa, jos pystyisimme näkemään kotoutumisenkin sellaisena.
Pystyisimmekö mittaamaan kotoutumista eri tavalla, tai tulkitsemaan kotoutumisen tasoa erilailla? Tunnistaako järjestelmämme ihmisten todellisia vahvuuksia, heidän pääomiaan? Onko järjestelmä kykenevä maksimoimaan hyödyn olemassa olevista jatkuvasti muuttuvan yhteiskuntamme ”rakennusaineista”? Entä jos ihmisten yhteiskuntaan sijoittumisen sijaan tarkastelisimme miten heidän osaamisensa on löytänyt paikkansa Suomessa?
Pääoman käsite on moninainen, lyhyesti voidaan sanoa sen olevan joko yksilön, valtion tai minkä tahansa yksikön varallisuutta, voimaa, tehoa tai kestävyyttä. Pääomaa voidaan kehittää ja siihen pitäisi osata sijoittaa.
Suomeen kotoutuvia ei pääsääntöisesti nähdä todellisina pääoman haltijoina, joiden tehoa pystyisimme investoimaan jo olemassa olevaan suomalaisen yhteiskunnan pääomaan. Heidät nähdään uutisissa diagrammeina, he aiheuttavat pelkoa ja heihin kohdistetaan vihapuhetta. Ihmetellään miksi suomalaiset ovat työttöminä ja samaan aikaan puhutaan tulevasta työvoimapulasta.
On elintasopakolaisia, oikeasti apua tarvitsevia, IT-ammattilaisina toimivia, yrittelijäitä ravintoloitsijoita sekä niitä hyvin kotoutuneita ulkomaalaisia, jotka menestymisen jälkeen adoptoidaan suomalaisiksi rinta rottingilla sekä ”niitä maahanmuuttajia, jotka ei vaan tunnu kotiutuvan”.
Nämä viimeksi mainitut olisivat hiekkalaatikolla kenties lapsia, jotka eivät suostu pelaamaan hiekkalaatikon säännöillä, vaikka ne on kerrattu monta kertaa. Aikuisten elämässä he ovat kenties rikoksia tekeviä, työttömiä tai esimerkiksi pukeutumisellaan massasta erottuvia ulkomaalaisia. Tai ovatko he kotoutujia, joiden pääomat on jätetty paitsioon?
Positiivisia kehitysnäkymiä on: erinäisiä kehitysprojekteja ja käytäntöjä on kehitteillä. Käyttöön ollaan ottamassa muun muassa muokattu kotouttamiskoulutus, joka painottaa ammatillista sisältöä, käytännönläheisyyttä ja työelämälähtöisyyttä.
Uuden kotouttamisen toimintasuunnitelman mukaan hallitus on asettanut tavoitteeksi tehdä kotoutumisesta tehokkaampaa ja joustavampaa. Myös määrärahoja kotouttamisen edistämiseen on lisätty, ja on toivottavaa, että rahat eivät kulu kalliiseen hankehallintoon vaan tavoite kotoutujien yksilöllisten tarpeiden huomioimisesta toteutuu aidosti ja maksimoiden pääomien hyväksikäytön.
Näkyvyyttä merkityksellisille asioille
Stereotypiat ja lokerointi olisi hyödyllistä jättää vähemmälle ja kotoutujat tulisi sen sijaan nähdä tulevaisuuden tekijöinä, joiden turvin jo vuosia moninaistunut Suomi pärjää haasteidensa kanssa paremmin. Tarvitsemme eri alan koulutettuja ammattilaisia kielitaitoineen. Tarvitsemme (kulttuuri)tulkkeja. Tarvitsemme kotoutuneita ammattilaisia osaksi palvelurakennettamme.
Tarvitsemme uusia rohkeita avauksia, joissa hyöty on aidosti molemminpuolista. Helsingin Sanomat uutisoi taannoin yrityksestä, joka kouluttaa osaajapulassaan turvapaikanhakijoista ohjelmoijia. Koulutus tuo paitsi työn, rakentaa kotoutujan arkea, ja se myös saa kysynnän ja tarjonnan kohtaamaan. Tämän kaltaisten esimerkkien kautta kuva kotoutujista, heidän potentiaalistaan sekä siitä miten eri sektorit Suomessa voivat halutessaan hyötyä kotoutujista voi itsessään muuttaa käsitystämme siitä, mitä kotoutuminen voi olla.
Tarvitsemme kotoutujille ja heidän pääomilleen siis näkyvyyttä, jolloin heidän arvonsa voidaan tunnistaa. Tarvitsemme aitoa pelisilmää kotouttamisen rakenteisiin siten, etteivät saavutetut pääomat katoa, kun Suomen raja ylitetään.
Tarvitsemme tietoutta myös siitä miten käy, jos pääomaa ei toivoteta tervetulleeksi.
Monimuotoisuus yhdenmukaisuuden edelle
Hyväksynnän puute ja vihamielinen ilmapiiri rakentavat kotoutujan kokemusta Suomeen kuulumisesta tai kuulumattomuudesta. Maaliskuussa 2016 oikeusministeriö julkaisi selvitystyön vähemmistöjen häirinnästä ja vihapuheesta.
Tutkimuksen mukaan Suomessa asuva vähemmistöön* kuuluva kokee vihapuheen ja häirinnän vaikuttavan vahvimmin turvallisuuden tunteeseen (61 %) ja psyykkiseen terveyteen (52 %). Näistä lähtökohdista käsin kotoutujalta voisi kysyä yksinkertaisesti myös: ”Tunnetko kuuluvasi joukkoon?”. Vastavuoroisesti voisi käydä avointa keskustelua siitä miten tärkeää kuulumisen kokemus ihmiselle on. Johonkin on kuuluttava.
Tarvitsemme siis ymmärrystä siitä, että kotoutuminen on ennen kaikkea kaksisuuntainen prosessi. Aivan kuten hiekkalaatikon leikki, tämäkin kanssakäyminen vaatii kahta osapuolta toimivina osina onnistuakseen.
Ei riitä, että kotoutuja oppii suomen kielen työllistyäkseen tai ymmärtääkseen ilkeät huutelut ja negatiivisen uutisoinnin. Suomalaisten on myös kotouduttava kotimaassaan uuteen (uusiko todella?) monikulttuuriseen vaiheeseen, hyväksyttävä uudet yhteiskunnan jäsenet ja ymmärrettävä myös se, että kotoutuminen ei tarkoita sulautumista valtaväestöön ja erottumattomuutta joukosta.
Toivoa on tässäkin suhteessa. Oikeusministeriön demokratia-, kieli- ja perusoikeusasioidenyksikkö on yhteistyössä muun muassa työ- ja elinkeinoministeriön, etnisten suhteiden neuvottelukunnan, eri järjestöjen ja maahanmuuttoviraston kanssa aloittanut kolmivuotisen TRUST – Hyvät väestösuhteet Suomessa– hankkeen, joka pyrkii edistämään väestöryhmien välisiä hyviä suhteita. Tämän kaltaisia hankkeita tarvitaan eri mittakaavoissa, vaikkakin haasteena lienee oikeiden kohderyhmien saaminen mukaan.
Ihan vain heittona, ei olisi hullu idea mediankaan lähteä vastaavaan hankkeeseen mukaan. Median voima kaksisuuntaisen kotoutumisprosessin suhteen on huomattava. Media luo mielikuvia, toisinaan faktoihin, toisinaan mehukkaaseen uutisointiin perustuen. Median tulee kantaa omaa vastuuta siitä, miten Suomen tulevaisuudessa käy.
Toisaalta suvaitsevaisuus ei voi perustua hankekausiin vaan sitä on saatava yleinen mielentila – oli uusien kotoutujien volyymi mikä tahansa.
Suomi on väistämätön osa globaalia muuttoliikettä
Turvapaikanhakijoiden määrän laskua ei paranisi tuulettaa isona erävoittona ja Suomen pelastuksena, sillä ihmisten hätä tai halu paeta sodan jaloista ei ole vähentynyt. Pienemmät maahantulomäärät kertovat Euroopan maahanmuuttopolitiikan taistelusta maahanmuuttoa vastaan. Eurooppaan rakennetaan aitoja, sovitaan rajasopimuksia, tukitaan reittejä ja partioidaan mailla ja merillä tavoitteena pysäyttää ihmisten matka.
Huhtikuussa 2016 YLE uutisoi maahanmuuttoviraston vahvistavan kyseisten toimien purreen turvapaikanhakijamääriin. Pohdin uutisoinnin ja siitä johtuneiden helpotuksen huokaisujen vääristyneisyyttä.
Vähentynyt kotoutujien määrä tuskin jää siis vakioksi, mutta tämä ”seesteisempi” vaihe antaa meille mahdollisuuden jatkaa palvelujärjestelmämme muokkausta ja pohtia uutisointia ja asenteitamme, jotta kotoutuminen saisi uusia positiivisia aspekteja.
Faktaa lienee kuitenkin se, että kansainvälinen muuttoliike, ja sitä kautta myös kotoutumisprosessi, ovat kumpikin väistämättömiä asioista, joita tässä maailmassa myös Suomi joutuu kohtaamaan. Halusivat sen kansalaiset sitä tai ei.
Jatkan matkaani leikkikentän ohi, kun huomaan, että aluksi hiekkalaatikolla nahistelleet mukulat ovat sopineet riitansa, ja siirtyneet jo toiseen.
* Selvityksen kohderyhmänä ovat romanit, saamelaiset, vieraskieliset, ulkomaiden kansalaiset ja
maahanmuuttajataustaiset henkilöt, vammaiset henkilöt, uskonnollisiin vähemmistöihin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat henkilöt.
Viittaukset:
HELSINGIN SANOMAT 1.5.2016. Suomalainen yhtiö lupaa kouluttaa turvapaikanhakijoista puolessa vuodessa koodareita
OIKEUSMINISTERIÖ 2016. Usein joutuu miettimään, miten pitäisi olla ja minne olla menemättä. Selvitys vihapuheesta ja häirinnästä ja niiden vaikutuksista eri vähemmistöryhmiin.
VALTIONEUVOSTO 3.5.2016. Hallitus edistää kotoutumista ja kuntiin siirtymistä
YLE UUTISET 21.4.2016. Migrin Repo: Turvapaikanhakijamäärissä nyt seesteinen jakso