Globalisaatio, kehittyvä teknologia ja kasvava aasialainen kilpailu haastavat länsimaisen ajattelun: kuinka pärjätä valtioina tulevaisuudessa?
The Fourth Revolution: The Global Race to Reinvent the State (2014) on The Economist -lehden päätoimittaja John Micklethwaitin ja taloustoimittaja Adrian Wooldridgen kirjoittama teos, joka valottaa laajasti tämän hetken kipeitä, valtioiden toimivuuteen liittyviä kysymyksiä. Teos pohtii julkishallintoa liberaalista näkökulmasta, ja se arvioi ja vertailee eri maiden yrityksiä uudistua. Kirjoittajien argumentti on, että valtiot ovat historian valossa muuttuneet dramaattisesti yllättävän nopeasti. He olettavat muutoksia olevan paljon edessäpäinkin. Tällä kertaa Aasia haastaa länsimaat: Micklethwaitin ja Wooldridgen mielestä Kiinassa, Singaporessa ja muualla Aasiassa tehdään tällä hetkellä länsimaita enemmän töitä tehokkaan julkishallinnon eteen.
Nykyjulkishallinnoilla on liian tiukka ote yhteiskunnasta. Valtiot ja muu julkishallinto – kuten kunnat – ovat mukana kaikenlaisessa toiminnassa, ja ne säätelevät yhteiskunnan jäsenten toimintaa mitä pienimmillä tasoilla. Esimerkiksi toimiakseen kampaajana Floridassa on käytävä pakollinen kaksivuotinen koulutus, jonka jälkeen on saatava lisenssi osavaltiolta ennen kampaamotoiminnan aloittamista – vain, jotta ihmiset saisivat värjäytettyä tai leikkautettua hiuksensa.
Julkishallinto paisuu, mutta libertarismi ei ole ratkaisu
Valtioiden toiminnan laajentamisen seurauksena on turvotus: Yhdysvalloissa valtion osuus BKT:sta on noussut vuoden 1913 7,5%:sta vuoden 2011 41%:iin. (Suomessa vuonna 2013 julkishallinnon osuus BKT:stä oli 58,4%. Lähde: Veronmaksajat ry). Julkishallinnon kuluosuuden turvotusta aiheuttavat yhtä lailla niin poliittisen kentän vasemman laidan vaatimukset (koulut, sairaalat, sosiaalipalvelut, tulonsiirrot jne.) kuin oikeankin laidan lempilapset (poliisit, armeijat, aseet, turvallisuuspalvelut, yritystuet, maataloustuet jne.).
Turvotuksen ongelmaa kasvattavat eri eturyhmien painostus voimakas painostus käyttää valtion varoja ko. eturyhmän hyväksi. Monet näistä päätöksistä jäävät ”saavutetuiksi eduiksi”, joihin ei enää myöhemmin uskalleta koskea. Erittäin suureksi ongelmaksi on kirjoittajien mukaan kasvanut “crony capitalism” eli valtion tukien jakaminen “hyvä veli” -kerhon kesken. Crony capitalismissä tuet ja tulonsiirrot suunnataan rikkaille ja sellaisille, jotka eivät niitä oikeastaan tarvitsisi.
Maailmanlaajuisesti tulevan vuosikymmenen suurin haaste onkin julkishallintojen korjaaminen. Kirjoittajien kaksi keskeistä teesiä ovat: a) julkishallinnon tuottavuutta on nostettava teknisin ja hallinnollisin keinoin sekä ideologisempi b) valtion toiminnan rajat on määriteltävä uudelleen. Kantaa ei juurikaan oteta siihen, miten nämä rajat pitäisi määritellä, mutta jotkin rajat on oltava: valtio ei voi tehdä kaikkea yhteiskunnassa.
Tekijät esittävät myös painokkaan kysymyksen: minkä takia valtio on? Kirjoittajien mielestä valtion tulisi poistua sellaisilta alueilta, joilla säätely ei paranna asioiden tilaa.
Micklethwait ja Wooldridge eivät kuitenkaan kannata libertarismia. Kirjoittajien mukaan ihmisen pitäisi olla hullu, jos hän haluaisi asua mieluummin Kongossa kuin Tanskassa. Kongolainen elämä ilman toimivan valtion suojaa on hobbesilainen painajainen: ikävää, väkivaltaista ja lyhyttä. Julkisia palveluja tarvitaan: turvallisuus, koulutus ja sairaanhoito lisäävät tehokkuutta, siinä missä hyvinvointiakin.
Valtion kolme kumousta – ja se neljäs
Kirjoittajat esittelevät modernin valtion synnyn kolmena kumouksena. Ensimmäinen kumous tapahtui 1500–1600-lukujen aikana, kun turvallisuus keskitettiin valtioiden hoidettavaksi. Valtio alettiin myös nähdä yhteiskunnallisena sopimuksena sen sijaan, että hallitsijan valta olisi jumalilta saatua.
Toinen kumous tapahtui 1800-luvulla, kun siirryttiin kehittyneeseen, meritokraattisempaan ja tilivelvollisempaan hallintoon, joka pyrki eroon etuoikeutettujen pienten piirien hallinnosta, jossa sopivuus oli ollut pätevyyttä merkittävämpää. Tuona aikana säätyjen etuoikeuksia vähennettiin ja elinkeinonvapautta lisättiin.
Kolmannen kumouksen myötä syntyivät 1900-luvun hyvinvointivaltio ja demokratia. Yhteiskunnan kasvava epätasa-arvoisuus johti siihen, että valtioiden haluttiin ottavan merkittävän roolin koulutuksessa ja terveydenhuollossa.
Tämän lisäksi kirjoittajat näkevät Thatcherin Iso-Britannian ja Reaganin USAn aloittaneen epäonnistuneen kumouksen kolme ja puoli: retoriikan tasolla valtion tehtäviä piti ko. maissa vähentää, mutta todellisuudessa valtioiden tehtävät ovat vain laajentuneet. Yksikään hallinto ei ole kasvattanut Yhdysvaltojen valtionhallintoa enemmän kuin pientä julkishallintoa ihannoineen republikaanisen George W. Bushin hallinto.
Tällä hetkellä kolme voimaa ajavat yhteiskuntaa kohti neljättä kumousta. Näitä voimia ovat maiden välinen kilpailu, valtioiden epäonnistuminen julkisten palvelujen järjestämisessä sekä teknologian suomat uudet mahdollisuudet. Kirjoittajien mielestä läntisten maiden on uudistettava julkishallintoa, koska jatkuva julkisten menojen kasvattaminen ajaa ne vararikkoon. Kehittyvissä maissa julkishallintoa on kehitettävä, jotta ne ylipäätään voisivat toimia.
Haaste Aasiasta
Micklethwait ja Wooldridge näkevät, että nykyongelmien ratkaisun avaimia ovat hallinnon tehostaminen eri keinoin: voimakas lisäpanostaminen informaatioteknologian käyttöön läpi julkishallinnon, panostaminen virkamiehistön ja hallinnon koulutukseen sekä korruptoitumattomuus edistävät hallinnon tehostumista. Kirjoittajien mielestä julkishallinnolle on tarjolla hyviä esimerkkejä yksityisellä puolella – varsinkin mitä tulee hyvään johtamiseen.
Kirjoittajat esittelevät kiinalaisen CELAP (China Executive Leadership Academy in Pudong) -nimisen instituution, jossa näitä esimerkkejä pyritään löytämään ympäri maailmaa. CELAPissa kiinalaiset virkamiehet koulutetaan järjestelmällisesti hyödyntämään löydettyjä menetelmiä. Länsimaalaisille kirjoittajille Singaporen ja Kiinan mallit ovat olleet huolta herättäviä. Vierailu CELAPissa nosti heidän mieleensä samanlaisia pelonsekaisen kunnioituksen tuntemuksia kuin joidenkin tehtailijoiden mielissä heräsi parikymmentä vuotta sitten – aikana, jolloin Kiina todella alkoi kilpailla maailman tavaroiden tuottamisesta.
Haaste länsimaisille demokratioille tuleekin kirjoittajien mielestä juuri Aasiasta ja muualta maailmalta. Singapore on pystynyt nostamaan elintasoaan huikeasti pitäen samalla julkiset menot noin 25%:ssa kansantuotteesta. Kiina pyrkii ottamaan Singaporesta mallia. Nämä mallit ovat kuitenkin sekä valtiokapitalistisia että autoritäärisiä – toisin kuin länsimaat. Kirjoittajien mielestä demokratioilla on ongelmana eturyhmäristiriitojen paineet, jotka nämä mallit ohittavat. Talous saattaa kehittyä Kiinan ja Singaporen kaltaisissa maissa tehokkaasti ja olla hyvin kustannustehokasta samaan aikaan: Singaporessa on 2–3 kertaa paremmat julkiset palvelut kuin USAssa ja kustannukset ovat puolta pienemmät per tuotettu palvelu.
Teoksessa kerrotaan myös siitä, miten muualla maailmassa julkisia palveluja on innovoitu. Brasiliassa osa sosiaalituista on vahvasti vastikkeellisia. Erään ohjelman tuen saamiseksi perheen on pystyttävä jatkuvasti näyttämään, että lapsi käy koulua.
Intiassa taas on kehitetty huomattavasti kustannustehokkaampia kirurgisten sairaalapalvelujen malleja, joissa saadaan pienemmällä rahalla huomattavasti parempia hoitotuloksia. Intialaiset ottivat oppia sarjatuotannosta: sairaala erikoistuu, lääkärit ja sairaanhoitajat toimivat tiimeinä ja kirurgia on enemmän tehdastyön kaltaista.
Pitäisikö Pohjoismaiden ottaa oppia?
Suomalaista lukijaa huojentaa, että kirjoittajat nostavat Pohjoismaat esille esimerkkinä siitä, kuinka länsimaiset demokratiat voivat kilpailla julkisen talouden tehostamisessa. Kirjoittajat ylistävät Tanskan flexicurity-työttömyysturvan mallia sekä valinnan vapautta Ruotsin peruskoulutuksessa.
Kirja ei kuitenkaan aina osu maaliin. Ruotsin koulujärjestelmä on viime aikoina ollut esillä toimimattomuutensa takia Suomen tiedotusvälineissä. Julkisten palvelujen ostaminen on vaativa tehtävä, jossa Ruotsi ei ilmeisesti koulujen osalta ole täysin onnistunut. Kilpailun avaaminen edellyttänee, että ollaan yhtä mieltä siitä, mitä tilaaja-tuottaja -mallissa ostetaan ja mikä on ostamisen tavoite. Tällaisiin kysymyksiin kirjassa ei juuri vastata.
Kirja pyrkii kuitenkin synnyttämään keskustelua demokratian toimivuudesta ja siitä, kuinka länsimaisia demokratioita voidaan vahvistaa: romuttavatko eturyhmät resurssivaatimuksineen demokratiaa? Kiina ei tarjoa mielekkäitä vastauksia ongelmiensa takia, minkä takia kirjoittajat käyttänevät Kiinaa ennemminkin kysymysten herättelyyn kuin mallivaltiona. Kirjoittajat tuntuvat uskovan kilpailun voimaan ja siihen, että keskinäinen kilpailu saa aikaan parempia vastauksia yhteiskuntien organisoimiseksi.
Kirja on kirjoitettu kansantajuisesti ja on oikein miellyttävä lukukokemus. Se on lavea, mutta ei erityisen syvällinen teos. Kirjan suurin ansio lienee juuri Aasian maiden mallien esilletuomisessa – se herättelee länsimaalaisia yhteiskuntamallien välisen kilpailun todellisuuteen. Historia ei loppunutkaan, vaan olemme edelleen vahvasti kirjoittamassa yhteiskuntamallien kehityksen historioita.